Jokaiselle on lapsena sanottu, että täytyy olla kiltti ja ettei saa tehdä sitä ja tätä ja tuota, koska se on tuhmaa. Jos taas on tuhma, ei Joulupukki tuo lahjoja jouluna eikä lauantaina saa lauantaikarkkeja. Kiltteydenvaade tuntuu kohdistuvan erityisesti naisiin ja lapsiin. Miehen kiltteys on negatiivinen ominaisuus, lähinnä lammasmaisuutta.
Kiltti ihminen lupautuu tekemään kotitöitä vaikkei huvittaisi, lähtee kaverin kanssa kahville viikon ainoana vapaapäivänään, kuuntelee muiden huolia, tekee ylitöitä....... Mutta
onko kiltteys aina aitoa kiltteyttä? Voiko se olla myös huomionhakua ja oman itsen nostamista jalustalle, siis tällä tavalla myös vallankäyttöä?
Mielestäni kiltteys on ihana ja kaunis asia - on mahtavaa jos ohikulkija vaivautuu odottamaan hetken pitääkseen minulle ovea auki. Se nostaa hymyn huulille sekä auttajalle että autettavalle, on ihanaa että maailmassa on vielä kilttejä, muista välittäviä ihmisiä! Kiltteyttä on kuitenkin kahta lajia, oikeaa ja väärää.
Väärällä tavalla kiltti hakee toiminnallaan huomiota ja arvostusta, häntä ohjaa hylätyksi tulemisen pelko. Hän tekee asioita koska kokee ne velvollisuudekseen eikä sen takia, että haluaa vilpittömästi auttaa. Väärällä tavalla kiltti on rakastettava ja avulias, jotta häntä itseään rakastettaisiin.
Väärällä tavalla kiltit ovat usein vihaisia ihmisiä, koska eivät näytä oikeita tunteitaan vaan joutuvat patoamaan ne sisälleen. He ovat myös valehtelun mestareita. He valehtelevat sekä muille että itselleen - ihminen voi oikeasti uskoa olevansa rehellinen ja hyväntahtoinen ihminen, mutta todellisuudessa onkin räjähdysaltis painekattila. Kiltti ihminen usein vähättelee itseään ja toimii ristiriitaisesti. Hän on huomaavainen ja herttainen mutta samalla kuitenkin toivoo, että hänen uhrauksensa huomattaisiin. Jos nämä uhraukset jäävät huomaamatta, saattaa kiltin päässä syntyä marttyyriajatuksia - "miksi teen kun ei kukaan kuitenkaan huomaa?". Samaan aikaan persoonallisuus "estää" kilttiä sanomasta jyrkkää eitä.
Vääränlaisen kiltteyden voi valitettavasti oppia lapsuudestaan. Kun lapsi kokee ettei ehkä kelpaa sellaisenaan, hän tottuu miellyttämään muita. Oikeissa mittasuhteissa miellyttämisenhalu voi olla hyväkin (onhan se itsekkyyden vastakohta ja mielestäni "parisuhteen perusta", joka auttaa muistamaan toista pienillä kauniilla teoilla arjen harmaudessa) mutta jos homma menee överiksi, on tiedossa juuri väärällä tavalla kilttejä ihmisiä. Vääränlaisen kiltteyden pohjalla onkin usein luultavasti juuri pelko siitä, ettei kelpaa sellaisena kuin on sekä huono itsetunto.
Olen itse kiltti ihminen. Jaksan tehdä pidennettyjä työvuoroja, teen kotityöt pyytämättäkin, lähden kavereiden kanssa kahville, kuuntelen ihmisten parisuhdeongelmia, hymyilen kaupan kassalle..... Olenko kuitenkaan rehellisesti kiltti?
Haluaisin vastata edelliseen kysymykseen KYLLÄ, ilman huolenhäivää. En kuitenkaan olisi silloin rehellinen. Olen positiivinen ja iloinen persoona, autan mielelläni lähimmäisiäni ja olen ylpeä siitä, että minuun tukeudutaan vaikeina hetkinä. Joskus kuitenkin myös tympii.
Tilanne: näen maailman mahtavinta unta, takana kymmenen tunnin työpäivä ja seuraavana aamuna edessä uusi. Kaveri soittaa koska on kurjalla mielellä, poikaystävän kanssa menee huonosti ja hän haluaa juttuseuraa. Kello on neljä aamulla. Mitä teen minä? Kömmin peiton alta , kipitän saunaan juttelemaan jotten herättäisi koko taloa, ja kiltisti kuuntelen haukotuksia peitellen kaverin asian ja lohdutan häntä. Olen kiltti, mutten rehellinen. En kehtaa sanoa kaverille, että sori nyt mä nukun.
Tilanne: olen juuri vaihtanut lökärit jalkaan, laittanut kännykän äänettömälle ja linnoittautunut sohvalle peiton sisään suklaalevy ja kirja kainalossa, kun kaveri tekstaa lähtisinkö kahville. Millään ei tekisi mieli, mutta mitä teen minä? Näpyttelen olevani hänen luonaan puolen tunnin kuluttua, ja alan pakkeloida naamaani. En kehtaa sanoa kaverille, että sori mulla on koti-ilta, mennääks joskus toiste. Entä jos kutsua ei enää toistetakkaan, kun olen kerran jo kieltäytynyt?
Olenko väärällä tavalla kiltti? Vastaus on sekä kyllä että ei. Rakastan
vilpittömästi sitä tunnetta mikä syntyy, kun luovutan paikkani vanhemmalle ihmiselle bussissa, tai kun saan hymyn kaverin huulille tavatessani hänet. Myönnän kuitenkin suostuvani kompromisseihin ja pyyntöihin, jotten suututtaisi lähimmäistä. Jätän asioita kertomatta tai jopa valehtelen, jotta välttäisin kinastelun. Olen siis
rehellisesti kiltti mutta myös miellyttämisenhaluinen ja takaraivossani on jatkuvasti kysymys siitä, pidetäänkö minusta jos kieltäydyn tekemästä jotain. Suostun asioihin joista en pidä, jotta minusta pidettäisiin.
Miten oppia oikeaksi kiltiksi? En tiedä. Ensimmäinen askel lienee asian tiedostaminen - check. Toinen askel on mielestäni sanan EI opetteleminen. Sen ei tarvitse olla jyrkkä ja tyly ei, vaan kiltti ei joka lupaa seuraavalla kerralla kenties toisenlaista vastausta. Kolmas ja vaikein osuus on oppia luottamaan siihen, että läheiset pysyvät luona vaikket joka toivetta toteuttaisikaan. Kaveri ymmärtää, että on hyvä uni tai kirja kesken, jos hän on oikea kaveri. Ei ystävyyttä voida mitata "palvelualttiuden" perusteella.
Haluan opetella oikeaksi kiltiksi. Se ei tule olemaan helppoa, mutta on iso askel kohti parempaa minää - sitä tyttöä, joka uskaltaa luottaa ja tykätä. Haluan opetella sanomaan "ei" jos väsyttää ja valitsemaan itse leffan videovuokraamossa. Haluan uskaltaa olla oma itseni, omine mielipiteineni ja tarpeineni.
Haluan silti olla myös se kaveri, jolle uskalletaan soittaa neljältä jos on kurja mieli ja maailma romahtaa niskaan.
Mä olen tässä miettinyt, oliko mun ja Nikon ero hyvä vai huono asia. Omat kaverit (plus iskä ja äiti) pitää asiaa hyvänä, koska kun luottamus häviää, suhde ei vaan toimi. Äiti varsinkin tottakai oli surullinen mutta tsemppasi mua katsomaan eteenpäin. Iskä oli samoilla linjoilla: käski keskittyä kouluun ja lentopalloon ja kehotti mua unohtamaan Nikon. Se kanssa korosti sitä, ettei suhteesta tule mitään jos toinen (tai molemmat) ei luota.
