When love hurts, it wont work

Viime postauksessa mä murehdin, miten mun ja Nikon yhteiset kaverit reagoi meidän eroon. Nyt mä tiedän - eikun en tiedäkään - eikun tiedän: ei mitenkään ainakaan mun osalta. Niistä ei oo kenestäkään kuulunut sen jälkeen. Thanks friends! :) Hienoa huomata, että niin monet kaverisuhteet oli näköjään täysin turhia. Kyllä mä toisaalta ymmärrän asian, ne on tuntenu Nikon kauemmin, mutta silti. Tuntuu paskalta istua yksin kotona kun vanha posse on jossain ulkona pitämässä hauskaa ilman mua. Harmittaa ja samalla myös kiukuttaa aika paljon. Epäreilua!

Mä olen tässä miettinyt, oliko mun ja Nikon ero hyvä vai huono asia. Omat kaverit (plus iskä ja äiti) pitää asiaa hyvänä, koska kun luottamus häviää, suhde ei vaan toimi. Äiti varsinkin tottakai oli surullinen mutta tsemppasi mua katsomaan eteenpäin. Iskä oli samoilla linjoilla: käski keskittyä kouluun ja lentopalloon ja kehotti mua unohtamaan Nikon. Se kanssa korosti sitä, ettei suhteesta tule mitään jos toinen (tai molemmat) ei luota.

Mä itse en oikein tiedä mitä ajatella. Tottakai on tyhjä olo kun ei enää tekstata tai soitella päivittäin, mutta en mä silti murheen murtama ole. Vähän haikea olo, mutta aika kuluu nopeasti ja huomaan, etten juurikaan edes ajattele Nikoa. Onko se merkki siitä, että tää päätös oli oikea? Mistä tietää onko ero hyvä vai huono asia?

Entä miten pian erosta toipuu? Nokkela lukija kenties päätteli jo, että mä alan todellakin toipua tästä. Nikon fiiliksistä en tiedä, se oli meistä se herkempi (-> anteeksi, mutta tää oli yksi syy eroon. En kestä itkeviä miehiä, uhhuh....). Harmittaa sen puolesta, mutta... Mä haluan keskittyä nyt omaan elämääni. Hetken aikaa ajattelin kyllä pysyä sinkkuna, laastarijutut on laastarijuttuja. Niitä tulee joskus harrastettua puolivahingossa eron jälkeen, enkä halua sitä. Toisaalta sokkotreffit ei olis huono idea - pientä, kevyttä flirttiä ja tunne siitä, että on viehättävä ja kiinnostava ihminen. Ehkä jokainen ihminen kaipaa sitä eron jälkeen.

Tärkeintä mulle on kuitenkin nyt mennä eteenpäin. Uskoa omaan itseeni ja siihen, että pärjään kyllä. Jossain on mulle Se Oikea, Niko ei valitettavasti ollut se kaveri.

PS. Kun mä tein tän blogin, lupasin olla kertomatta tästä kenellekään tutulle. Viimeksihän kävi niin, etten voinut kirjoittaa rehellisesti, sillä oli liian monta tuttua lukemassa. No, rikoin tätä sääntöä ja kommentoin tunnuksilla vanhan kaverin blogia. Hups. Ehkä tähän ei kuitenkaan kuole :D

-Marjo