ensirakkaus ei unohdu

Sanotaan, ettei ensirakkaus unohdu ikinä, vaan ensimmäinen rakkaus pysyy muistissa koko ihmisen eliniän.

Tähän mennessä ainakin vastaus on varma kyllä. Mun ensirakkaus oli tosiaan Lauri, josta kerroin ohimennen aikaisemmin.
Oli kesä 2009, oltiin 16-vuotiaita (älkää sanoko ettei siinä iässä voi rakastaa) ja umpirakastuneita. Tutustuttiin netin kautta - olin muuttamassa Tampereelle ja kyselin netissä yhdellä keskustelupalstalla kaupungin jenkkifutisjoukkueesta. Lauri oli käynyt stalkkaamassa mun profiilia, ja jotenkin päädyttiin sen ansiosta juttelemaan.

Lauri oli mun ensimmäinen "kunnon poikaystävä" - monessakin mielessä. Ensimmäinen yökylä, ensimmäinen kielipusu, ensimmäinen rakastan sua, ensimmäinen joka esiteltiin vanhemmille, eka kerta silleen.... 
Se kesä oli kaikista tähänastisista paras. Vietin sen lähes kokonaan Laurin kanssa - vuorotellen oltiin toistemme luona. Välipäivät joina ei voitu nähdä, me soiteltiin ja tekstailtiin. Lauri opetti mut heittämään jenkkifutista, me uitiin, saunottiin, nähtiin kavereita, pussailtiin auringonlaskussa, harrastettiin seksiä heinäladossa, ammuttiin räkättirastaita pienoiskiväärillä, sekoiltiin, juopoteltiin, söpöiltiin, tuijotettiin leffoja... Voi niitä aikoja. 
Laurin kanssa kaikki oli vaan niin helppoa. Mä viihdyin sen seurassa, kaikki sujui loistavasti. Sillä oli kivat vanehmmat ja sen kaverit oli ihan hyviä tyyppejä. Huokaus.

Suhde päättyi siihen, kun Lauri lähti jenkkeihin vaihtariksi. Molemmat halusi kai jollain tasolla olla toisen kanssa, mutta todettiin että vuosi tommosta etäsuhdetta olis ollut tuossa iässä ihan liikaa - niinkuin ehkä olisikin. Ken tietää? Ei se kuitenkaan toiminut etäjuttuna.

Oltiin pitkään puhumatta toisillemme - tarkemmin sanottuna lähes 3 vuotta. Kumpikin oli parisuhteessa muiden kanssa, kummallakin oli oma elämä. Vuoden 2012 kesällä kuitenkin päädyttiin juttelemaan. Tykkäsin fb:ssä kuvasta, johon Lauri oli merkitty, ja Lauri laittoi mulle yksityisviestiä ja kyseli kuulumisia. Alettiin jutskailla tekstiviestitse ja nähtiinkin sinä kesänä - se oli edelleen se sama poika joka sillon lähti kauas merten taakse, ainoa ero oli että se oli (jos vain mahdollista) entistäkin komeampi. Mihin ne välissä olleet 3 vuotta katosivat? Sitä mietittin yhdessä - tuntui, kun viimeksi eilen oltaisiin nähty. Ihanaa huomata, ettei se vanha tyyppi ollut mihinkään kadonnut.

Joku aika sitten, viime kesänä muistaakseni, alettiin puhua meidän vanhasta suhteesta ja siitä, olisiko se kestänyt Laurin Amerikan-vuoden. Lauri totesi:

"kai se olis voinukkin toimia. mutta se meiän juttelu siinä sen ekan parin kuukauden aikana oli aika täys nolla kun ei susta ikinä kuulunut mitään."

Apua. Huomattiin myös, että erottiin ikään kuin vahingossa: kumpikaan ei halunnut erota, mutta luuli toisen haluavan. Kamalaa ajatella, mitä olisi tapahtunut jos oltaisiin uskallettu luottaa toisiimme ja omiin tunteisiimme? Luulen suurimman syyn eroon olevan meidän ikä sekä se, ettei oltu seurusteltu kauaa. Harmi.

Oon silti tosi onnellinen, että sain vanhan toverin takasin, oli jo ikävä. Laurilla on aina paikka mun sydämessä, ja osa musta vielä rakastaakin sitä ihan mielettömästi - se oli niin iso osa mun elämää, ja oon kokenut sen kanssa niin paljon. Tämän tytön kohdalla ensirakkaus ei häviä, vaan se säilyy yhä.

Niin, ja jotta mäkään en millään voisi unohtua Laurin mielestä, merkkasin sen itselleni sinä samaisena unelmien kesänä:  me painittiin ja pussailtiin, ja onnistuin katkasemaan siltä hampaan siinä rytäkässä (kolautettiin päät yhteen siis) - Laurilla on siis nyt suussa ikuinen muisto tytöstä, jonka kanssa se vietti kesän 2009.

nuorta lempeä. hitto alkaa itkettää ku katson tätä kuvaa!

tosiystävyys kestää, vaikka välissä olisi valtameri

Mä olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, ketkä todella on mulle oikeita ystäviä: uskollisia ja mun luottamuksen arvoisia. Valitettavasti oon tullut siihen tulokseen, että oon ollut tosi väärässä muutaman "kaverin" kohdalla.
Kerroin edellisessä postauksessa mun ja Nikon erosta ja siitä, miten mua huolestuttaa yhteisten kavereiden suhtautuvan asiaan. No, nyt se on selvinnyt oikeasti- ne kaikki käänsi mulle selkänsä. Sunnuntaina Niko laittoi mulle viestiä, että "ainiin arvaa mitä? kukaan ei halua olla tekemisissä sun kanssa koska oot kohdellu mua huonosti." Kiva. Ihmettelin, että tieto tulee Nikon kautta, joten päätin ottaa asiasta selvää. Yritin soittaa kavereille, mutta kukaan ei vastannut. Yritin laittaa WhatsApp-viestiä yhteisille kavereille, mutta Samppaa lukuunottamatta kukaan ei vastannut. Ja mitä vastasi Samppa?
"Jännä miten teiän asiat vaikuttaa niin moniin. Oon kuullu et oot käyttäytyny Nikoa kohtaan lapsellisesti, minkä takia yrität tahallaan ärsyttää sitä? Kenelläkään ei oo mitään sua vastaan jos voisit käyttäytyy niinku ihmiset käyttäytyy. Eiks voi ees yrittää käyttäytyy ihmisiks?" 
Tässä kohtaa teki mieli heittää puhelin seinään. Samalla mua myös nauratti. Tää urpo saarnaa siitä, miten mun täytyisi käyttäytyä aikuisemmin, ja samaan aikaan itse ei halua edes keskustella asioita selväksi :D Noloa. Huomaa myös, miten paljon Niko on valehdellut kavereilleen. Yhtä (oikeasti supertyperää) ärsytysmielessä laitettua viestiä lukuunottamatta en koe käyttäytyneeni mitenkään lapsellisesti - päin vastoin. Yhteinen kaveri kertoi, miten Niko oli viikonloppuna baarissa huudellut miten "hirvee huora" ja "lortto" mä olen. Kamalan kiva :) Ihanaa, että löytyy tälläisiä mukavia ihmisiä. Mutta nyt mä ainakin tiedän, kenet haluan elämääni ja kenet en. Vanhat kaverit Vantaan-suunnalta saavat nyt jäädä - jos ne kaikki uskoo sen, mitä Niko sanoo kysymättä mun mielipidettä asiaan ja hylkää mut valheiden takia....... En ole niiden arvoinen.

Onneksi on kuitenkin myös uskollisia ystäviä.
Kun mä olin 16, mä seurustelin Lauri-nimisen pojan kanssa. Juttu päättyi silloin vuonna 2009 siihen, kun Lauri lähti Amerikkaan vaihtoon. Vuosi sen piti siellä vain olla, mutta Ameriikoissahan se edelleen on :)
Eron jälkeen oltiin kolme vuotta puhumatta. Vuoden 2012 kesällä päädyttiin juttelemaan Facebookissa, ja... ystävyys alkoi. Ei pidetä yhteyttä mitenkään säännöllisesti, mutta aina kun jutellaan Facebookissa, tuntuu kuin oltais viimeksi eilen juteltu. Tän vuoden tammikuussa Lauri tuli käymään Suomessa ja mun luona - eikä mikään ollut muuttunut.
Sunnuntaina juteltiin Skypessä piiiiitkästä aikaa, ja oli ihana kuulla sen ääntä ja seurata kasvoja webbikameran välityksellä. Oli mahtavaa nähdä sen purskahtavan nauruun tai kohottavan kulmiaan hämmästyneenä. Tuli kamala ikävä. Onneksi Lauri tulee Suomeen jouluksi - ja joulukuun 16.päivä se tulee mun luokse kylään ja lähdetään juhlimaan :) En malta odottaa!

...Tosin Laurin kanssa jutustelujen jälkeen alkaa vanha suola janottaa (ei hyvä!), mutta tästä aiheesta  lisää myöhemmin.
Nyt lähden tutorpikkujouluihin maistelemaan vähän terästettyä glögiä ja laulamaan joululauluja, hyvää keskiviikkoa kaikille! :)

-Marjo

PS. Kuuntele TÄSTÄ tämän hetken lempibiisi: Mari Rantasila - Näkemiin rakkaani. Niin kaunis.

Näkemiin rakkaani maailman tuuliin

rakkaani näkemiin ethän lennä uniini.

Hautaan sinut muistojen metsiin ja peitän tähtisumuihin

kun sinä astut läpi vuosisatojen.

Piirrä nimes vuorenhuippuihin ja

kerron muuttolinnuille enkä viereltäni löydä sinua.

Voiko kiltteys olla väärin?

Jokaiselle on lapsena sanottu, että täytyy olla kiltti ja ettei saa tehdä sitä ja tätä ja tuota, koska se on tuhmaa. Jos taas on tuhma, ei Joulupukki tuo lahjoja jouluna eikä lauantaina saa lauantaikarkkeja. Kiltteydenvaade tuntuu kohdistuvan erityisesti naisiin ja lapsiin. Miehen kiltteys on negatiivinen ominaisuus, lähinnä lammasmaisuutta.
 Kiltti ihminen lupautuu tekemään kotitöitä vaikkei huvittaisi, lähtee kaverin kanssa kahville viikon ainoana vapaapäivänään, kuuntelee muiden huolia, tekee ylitöitä....... Mutta onko kiltteys aina aitoa kiltteyttä? Voiko se olla myös huomionhakua ja oman itsen nostamista jalustalle, siis tällä tavalla myös vallankäyttöä?

Mielestäni kiltteys on ihana ja kaunis asia - on mahtavaa jos ohikulkija vaivautuu odottamaan hetken pitääkseen minulle ovea auki. Se nostaa hymyn huulille sekä auttajalle että autettavalle, on ihanaa että maailmassa on vielä kilttejä, muista välittäviä ihmisiä! Kiltteyttä on kuitenkin kahta lajia, oikeaa ja väärää.

Väärällä tavalla kiltti hakee toiminnallaan huomiota ja arvostusta, häntä ohjaa hylätyksi tulemisen pelko. Hän tekee asioita koska kokee ne velvollisuudekseen eikä sen takia, että haluaa vilpittömästi auttaa. Väärällä tavalla kiltti on rakastettava ja avulias, jotta häntä itseään rakastettaisiin.
Väärällä tavalla kiltit ovat usein vihaisia ihmisiä, koska eivät näytä oikeita tunteitaan vaan joutuvat patoamaan ne sisälleen. He ovat myös valehtelun mestareita. He valehtelevat sekä muille että itselleen - ihminen voi oikeasti uskoa olevansa rehellinen ja hyväntahtoinen ihminen, mutta todellisuudessa onkin räjähdysaltis painekattila. Kiltti ihminen usein vähättelee itseään ja toimii ristiriitaisesti. Hän on huomaavainen ja herttainen mutta samalla kuitenkin toivoo, että hänen uhrauksensa huomattaisiin. Jos nämä uhraukset jäävät huomaamatta, saattaa kiltin päässä syntyä marttyyriajatuksia - "miksi teen kun ei kukaan kuitenkaan huomaa?". Samaan aikaan persoonallisuus "estää" kilttiä sanomasta jyrkkää eitä.
Vääränlaisen kiltteyden voi valitettavasti oppia lapsuudestaan. Kun lapsi kokee ettei ehkä kelpaa sellaisenaan, hän tottuu miellyttämään muita. Oikeissa mittasuhteissa miellyttämisenhalu voi olla hyväkin (onhan se itsekkyyden vastakohta ja mielestäni "parisuhteen perusta", joka auttaa muistamaan toista pienillä kauniilla teoilla arjen harmaudessa) mutta jos homma menee överiksi, on tiedossa juuri väärällä tavalla kilttejä ihmisiä. Vääränlaisen kiltteyden pohjalla onkin usein luultavasti juuri pelko siitä, ettei kelpaa sellaisena kuin on sekä huono itsetunto.

Olen itse kiltti ihminen. Jaksan tehdä pidennettyjä työvuoroja, teen kotityöt pyytämättäkin, lähden kavereiden kanssa kahville, kuuntelen ihmisten parisuhdeongelmia, hymyilen kaupan kassalle..... Olenko kuitenkaan rehellisesti kiltti?
Haluaisin vastata edelliseen kysymykseen KYLLÄ, ilman huolenhäivää. En kuitenkaan olisi silloin rehellinen. Olen positiivinen ja iloinen persoona, autan mielelläni lähimmäisiäni ja olen ylpeä siitä, että minuun tukeudutaan vaikeina hetkinä. Joskus kuitenkin myös tympii.

Tilanne: näen maailman mahtavinta unta, takana kymmenen tunnin työpäivä ja seuraavana aamuna edessä uusi. Kaveri soittaa koska on kurjalla mielellä, poikaystävän kanssa menee huonosti ja hän haluaa juttuseuraa. Kello on neljä aamulla. Mitä teen minä? Kömmin peiton alta , kipitän saunaan juttelemaan jotten herättäisi koko taloa, ja kiltisti kuuntelen haukotuksia peitellen kaverin asian ja lohdutan häntä. Olen kiltti, mutten rehellinen. En kehtaa sanoa kaverille, että sori nyt mä nukun.
Tilanne: olen juuri vaihtanut lökärit jalkaan, laittanut kännykän äänettömälle ja linnoittautunut sohvalle peiton sisään suklaalevy ja kirja kainalossa, kun kaveri tekstaa lähtisinkö kahville. Millään ei tekisi mieli, mutta mitä teen minä? Näpyttelen olevani hänen luonaan puolen tunnin kuluttua, ja alan pakkeloida naamaani. En kehtaa sanoa kaverille, että sori mulla on koti-ilta, mennääks joskus toiste. Entä jos kutsua ei enää toistetakkaan, kun olen kerran jo kieltäytynyt?

Olenko väärällä tavalla kiltti? Vastaus on sekä kyllä että ei. Rakastan vilpittömästi sitä tunnetta mikä syntyy, kun luovutan paikkani vanhemmalle ihmiselle bussissa, tai kun saan hymyn kaverin huulille tavatessani hänet. Myönnän kuitenkin suostuvani kompromisseihin ja pyyntöihin, jotten suututtaisi lähimmäistä. Jätän asioita kertomatta tai jopa valehtelen, jotta välttäisin kinastelun. Olen siis rehellisesti kiltti mutta myös miellyttämisenhaluinen ja takaraivossani on jatkuvasti kysymys siitä, pidetäänkö minusta jos kieltäydyn tekemästä jotain. Suostun asioihin joista en pidä, jotta minusta pidettäisiin.
Miten oppia oikeaksi kiltiksi? En tiedä. Ensimmäinen askel lienee asian tiedostaminen - check. Toinen askel on mielestäni sanan EI opetteleminen. Sen ei tarvitse olla jyrkkä ja tyly ei, vaan kiltti ei joka lupaa seuraavalla kerralla kenties toisenlaista vastausta. Kolmas ja vaikein osuus on oppia luottamaan siihen, että läheiset pysyvät luona vaikket joka toivetta toteuttaisikaan. Kaveri ymmärtää, että on hyvä uni tai kirja kesken, jos hän on oikea kaveri. Ei ystävyyttä voida mitata "palvelualttiuden" perusteella.

Haluan opetella oikeaksi kiltiksi. Se ei tule olemaan helppoa, mutta on iso askel kohti parempaa minää - sitä tyttöä, joka uskaltaa luottaa ja tykätä. Haluan opetella sanomaan "ei" jos väsyttää ja valitsemaan itse leffan videovuokraamossa. Haluan uskaltaa olla oma itseni, omine mielipiteineni ja tarpeineni.

Haluan silti olla myös se kaveri, jolle uskalletaan soittaa neljältä jos on kurja mieli ja maailma romahtaa niskaan.

When love hurts, it wont work

Viime postauksessa mä murehdin, miten mun ja Nikon yhteiset kaverit reagoi meidän eroon. Nyt mä tiedän - eikun en tiedäkään - eikun tiedän: ei mitenkään ainakaan mun osalta. Niistä ei oo kenestäkään kuulunut sen jälkeen. Thanks friends! :) Hienoa huomata, että niin monet kaverisuhteet oli näköjään täysin turhia. Kyllä mä toisaalta ymmärrän asian, ne on tuntenu Nikon kauemmin, mutta silti. Tuntuu paskalta istua yksin kotona kun vanha posse on jossain ulkona pitämässä hauskaa ilman mua. Harmittaa ja samalla myös kiukuttaa aika paljon. Epäreilua!

Mä olen tässä miettinyt, oliko mun ja Nikon ero hyvä vai huono asia. Omat kaverit (plus iskä ja äiti) pitää asiaa hyvänä, koska kun luottamus häviää, suhde ei vaan toimi. Äiti varsinkin tottakai oli surullinen mutta tsemppasi mua katsomaan eteenpäin. Iskä oli samoilla linjoilla: käski keskittyä kouluun ja lentopalloon ja kehotti mua unohtamaan Nikon. Se kanssa korosti sitä, ettei suhteesta tule mitään jos toinen (tai molemmat) ei luota.

Mä itse en oikein tiedä mitä ajatella. Tottakai on tyhjä olo kun ei enää tekstata tai soitella päivittäin, mutta en mä silti murheen murtama ole. Vähän haikea olo, mutta aika kuluu nopeasti ja huomaan, etten juurikaan edes ajattele Nikoa. Onko se merkki siitä, että tää päätös oli oikea? Mistä tietää onko ero hyvä vai huono asia?

Entä miten pian erosta toipuu? Nokkela lukija kenties päätteli jo, että mä alan todellakin toipua tästä. Nikon fiiliksistä en tiedä, se oli meistä se herkempi (-> anteeksi, mutta tää oli yksi syy eroon. En kestä itkeviä miehiä, uhhuh....). Harmittaa sen puolesta, mutta... Mä haluan keskittyä nyt omaan elämääni. Hetken aikaa ajattelin kyllä pysyä sinkkuna, laastarijutut on laastarijuttuja. Niitä tulee joskus harrastettua puolivahingossa eron jälkeen, enkä halua sitä. Toisaalta sokkotreffit ei olis huono idea - pientä, kevyttä flirttiä ja tunne siitä, että on viehättävä ja kiinnostava ihminen. Ehkä jokainen ihminen kaipaa sitä eron jälkeen.

Tärkeintä mulle on kuitenkin nyt mennä eteenpäin. Uskoa omaan itseeni ja siihen, että pärjään kyllä. Jossain on mulle Se Oikea, Niko ei valitettavasti ollut se kaveri.

PS. Kun mä tein tän blogin, lupasin olla kertomatta tästä kenellekään tutulle. Viimeksihän kävi niin, etten voinut kirjoittaa rehellisesti, sillä oli liian monta tuttua lukemassa. No, rikoin tätä sääntöä ja kommentoin tunnuksilla vanhan kaverin blogia. Hups. Ehkä tähän ei kuitenkaan kuole :D

-Marjo

I want to take you home

Tänään mä taas tuplapostaan. Luin vanhaa blogiani, ja sieltä pomppasi esiin yksi teksti, minkä ajattelin kopioida tähän. Tekstissä oon pohtinut sitä, minkälaiset miehet muhun vetoavat. Tajusin juuri Nikon olevan täysi vastakohta kaikelle tälle:

6.tammikuuta 2013
Ihastuminen on ihana tunne, rakastan sitä kun sydän käy ylikierroksilla ja jättää lyöntejä väliin, kun tunteiden kohde ilmestyy näköpiiriin. Rakastan sitä, kun toisen hymy saa mun polvet veteliksi ja naaman loistamaan. Mikä toisessa ihmisessä kiehtoo meitä?

Mulla itselläni on muutama piirre, joihin kiinnitän miehissä huomiota. Tottakai ulkonäkö (viittaan tällä nyt siis ihan perus kasvot-silmät-peppu -yhdistelmään) vaikuttaa paljon siihen, kiinnittääkö mies huomioni vai ei - sanokaa vaan pinnalliseksi, mutta ulkonäköhän se on, minkä perusteella ihminen ensin arvioidaan. Emme me toisen luonnetta tiedä ilman juttelua? 
1. Pituus
En halua mitenkään nyt aliarvioida lyhyitä miehiä, mutta kyllä se nyt on vaan niin, että itse tykkään pidemmistä ja vähän ehkä rotevammista miehistä. Rakastan sitä kun mä joudun kurottelemaan korkeuksiin saadakseni pusun, sitä kun voin käpertyä miehen kainaloon ja tuntea oloni pieneksi ja siroksi miehen rinnalla(huolimatta leveästä lantiosta, paksuista reisistä ja 171,5 senttimetrin pituudestani) ja sitä, kun mies nappaa mut syliinsä tuosta noin vaan, ihan kuin olisin superpieni. Oon tavannut paljon mukavia, minuun verrattuna saman kokoisia miehiä, mutta kyllä se vaan niin on että pitkät ja/tai raamikkaat miehet sytyttää. Oleminen semmoisen miehen kanssa, jonka pelkkä ruumiinrakenne saa mut tuntemaan itseni hennoksi, siroksi ja naiselliseksi, saa mut käyttäytymään kuin pikku kissanpentu ja käpertymään kainaloon kehräten.

2. Kädet
Mulla itselläni on suhteellisen suuret kädet, en ymmärrä miksi! DD: En oikeestaan edes tiedä onko nää naisen käsiksi normaalia suuremmat, mutta kavereiden käsiin verrattuna aika isot. Mua häiritsee, jos miehellä on samankokoinen tai pienempi käsi, apua! Tässä taas tullaan siihen, kuinka haluaisin tuntea itseni siroksi. Voiko tyttö muka tuntea olonsa siroksi, jos miehen kädet näyttävät hennoilta omiisi verrattuna? Sitä paitsi, on niistä isoista käsistä muutakin hyötyä, jos niitä osaa käyttää.........

3. Kasvonpiirteet
Mä rakastan "kovia" kasvonpiirteitä! En tiedä mikä paha poika-fetissi tää on, mutta karsin ja kovan näköiset kasvot saavat mut kiinnostumaan. Tykkään terävistä kasvonpiirteistä, vahvasta leuasta, sängestä.... Herranen aika, mähän kuvailen tässä juuri mun entistä poikaystävää. Joka tapauksessa, kovat ja vahvat kasvonpiirteet on musta kamalan seksikkäitä ja saavat mut kuolaamaan. On paljon söpöjä poikia - kiltimmän näköisiä ja jotenkin hm, lutuisia, mutta nää tietyntyyppiset piirteet tekevät ihmisestä jännittävän oloisen, ja siksi kiinnostavan.


Monet mun miehet ovatkin olleet juuri näiden mun "lempparimiesten" kategoriaa, osa taas ihan toisenlaisia. Ehkä se on yksi syy, miksi olen joihinkin kyllästynyt? Kuulostaa ehkä pahalta, mutta ulkonäkö on kuitenkin suhteellisen tärkeä asia. Vai eikö muka ole? Voisitko itse seurustella ihmisen kanssa, johon et tunne fyysistä vetovoimaa sen takia, ettei tämä ehkä vastaa mieltymyksiäsi? Tuskin.

Minkälaisista miehistä tai naisista te pidätte?

Ero satuttaa mutta on joskus väistämätön

Nyt se sitten iski. Ero.

Olin yöllä jo menossa nukkumaan, kun Nikon hyvä ystävä Samu alkoi laittaa mulle viestiä. Samu kyseli, että miten pärjään ja kertoi kuulleensa mun ja Nikon tilanteesta - siis jatkuvista riidoista jne. Se yritti puhua Nikon puolesta ja sanoi Nikon kaipaavan vaan "ymmärrystä ja luottamusta." Just joo, saahan sitä luottamusta kaivata sen jälkeen kun on penkonut mun kännykän, tietokoneen ja huoneen ympäri.......
Laitoin sitten Nikolle viestiä. Alettiin tekstailemaan pitkään ja hartaasti, puhuttiin asioista oikeasti (se tunnusti sen edellisessä postauksessa mainitsemani kortsujutun) ja...todettiin, ettei meidän suhde toimi tälläisenään. Nyt tää oli pelkkää jatkuvaa riitelyä, kumpikaan ei luottanut toiseen, kumpikin ärsytti toista.. Mun mielestä suhteen ollessa tässä tilassa, sitä on hankala lähteä korjaamaan, ellei muuta siitä jotain. Mulla on ollut pitkään olo, että pelkkä Nikon näkeminen ärsyttää, joten mietittiin taukoa. Toisaalta, se ehkä olisi vain väistämättömän pitkittämistä, joten.. lopputuloksena oli ero.

Menin nukkumaan 5.30 viime yönä, niin pitkään me juteltiin asioista. Nyt väsyttää edelleen ja olo on tosi tyhjä. En oikein tunne mitään. Miltä musta pitäisi tuntua? Mä tiedän Nikon olevan varmasti ihan hajalla, se on niin herkkä. Mut mulla on vaan tyhjä olo, ja se aiheuttaa huonon omatunnon. Munkin pitäisi olla surullinen, mutta miksi mä en ole? Onko tää merkki siitä, että mä tosissaan en halunnut olla sen kanssa? En tiedä. Tottakai mua harmittaa yhden ajanjakson päättyminen ja ero. Kyllä mä myös mietin, teinkö kamalan väärän päätöksen, mutta.. Olen kuitenkin ehkä myös vähän helpottunut.

Mä kyselin itseltäni pitkään, rakastanko mä vielä Nikoa. Mä rakastuin siihen alussa tosi nopeasti ja voimakkaasti, puhuin rakkaudesta meidän yhteisille kavereille jo 2kk:n seurustelun jälkeen. Mä hullaannuin siihen täysin. Miten ne tunteet sitten voivat mennä näin nopeasti ohi? Nyt kun mä kysyn itseltäni, vieläkö rakkaus on jossain olemassa, mä en tiedä vastausta.
Mua huolestuttaa, miten me jatketaan tästä eteenpäin. Pysytäänkö me Nikon kanssa ystävinä? Ja mitä tapahtuu meidän yhteisille kavereille? Suurin osa mun kavereista on myös Nikon kavereita, ja mietin heidän suhtautumistaan asiaan. Apua. Menetänkö mä samalla kaikki kaverit?

Tutkiva journalismi on parasta

Rakastan mun (tulevaa) työtä! Jos eilen kirjoitti turhautunut tyttö, niin nyt täällä postaa pätevä ja innostunut toimittajanalku!
Käytiin tänään YLE urheilun toimituksessa vierailulla parin luokkakaverin kanssa. Oli ihan törkeen siistiä! Mun haave on siis urheilutoimittajuus, joten.... toi oli vaan niin huippua! :) Oli supersiistiä päästä kiertämään toimitusta ympäri, tsekkailemaan TV:stä tuttuja naamoja, seisomaan selostajien pöytien ääreen... Tosi jees!

Tulevia urheilutoimittajia? Toivotaan! Itse olen kuvassa toisena vasemmalta :)

Tänään myös jatkettiin kahden koulukaverin kanssa meidän aistireportaasin tekoa. Tutkiva journalismi on parasta. Kirjoitetaan siis koulun lehteen reportaasi, jossa kokeillaan miltä yhden aistin menettäminen tuntuu. Kuten edellisessä postauksessa hieman kerroinkin, meillä on tällä viikolla ollut näitä erilaisia kokeiluja. Tiistaina käytiin kokeilemassa maalipalloa (sokeille tarkoitettu pallopeli), eilen käytiin kuurojen opistossa "opiskelemassa" viittomakielellä ja tänään sokkosyötiin. Oli jännittävää syödä silmät sidottuna! Kaverin isä oli valmistanut meille erilaisia käsin syötäviä herkkuja: aurinkokuivattu tomaatti-basilikarullia, herkkusienirullia, sushia, pinaattikolmioita ja jälkkäriksi kreemileivos, missä oli myös ananasta, mansikoita ja viinirypäleitä. Sushi on mulle vieras ruokalaji, mutta sekin oli ihan maistuvaa :) Oli hauska huomata, miten eri tavalla söi nyt, verrattuna siihen kun näkee! Me kuulemma jokainen kumarrettiin päätä ruokaa kohti, eikä nostettu ruokaa suuhun kuten normaalisti. Lisäksi itse huomasin tunnustelevani ruokia eri tavalla, ja niiden koostumus erottui selkeämmin kuin normaalisti, sillä nyt siihen todella keskittyi. Suosittelen kokeilemaan: pyydä kaveria tai vanhempia kokkaamaan sulle jotain yllätyksenä, sido silmät ja maistele, haistele ja tunnustele! :)

Pari kuvaa!

terve!

Oikeaoppinen maalipallotorjunta ;)

Uskomaton jälkkäri, tosi mahtava!

Sushia ja kynttilävalaistus

Kerroin edellisessä postauksessa siitä, että Lasse oli mun luona, ja Niko tuli illalla. Unohdin kirjoittaa jännästä tapahtumasta, joka jäi vaivaamaan... Mulla oli loppiaisena, siis tammikuun alussa, vanha ex kylässä, jonka kanssa päädyttiin sänkyyn. Käytettiin kumia, ja siinä hötäkässä tuuppasin sen tyhjän kuoren mun yöpöydän laatikkoon. Sinne se sitten jäi. Kun Niko tuli mun luokse tiistaina, kävi hassu sattuma: Niko makoili mun sängyllä, kun se äkkiä kurkkasi mun sängyn alle ja kysyi: "Onpas täällä likaista, millon oot viimeksi siivonnut?" Ja samassa se nosti sen tyhjän kortsupaperin (-muovin?) esiin sängyn alta tosta ihan melkein lattialta. Ja siitä lähti syyttely, että oon pettänyt sitä Lassen kanssa. Niko siis tiesi, että Lasse oli mun luona kylässä. Ei ole mitään mahdollisuutta, että se muovi olisi tippunut yöpöydän suljetusta laatikosta lattialle. En edes muista, millon oon viimeksi avannut noita laatikoita. Mun logiikan mukaan Nikon on siis täytynyt penkoa mun tavaroita, löytää se kuori, laittaa se sängyn alle ja sitten ottaa asia puheeksi tolla tavalla. Kuulostaako uskottavalta? En tiedä, mut niin sen täytyy olla. Oon loukkaantunut. Selitin sille asian rehellisesti, en tosin tiedä menikö tää läpi. Huokaus.

Nyt alan tässä lukemaan ja sit nukkuu, jäätävä väsy! 

Pus, Marjo.

Jatkuvaa riitelyä ja söpöjä vieraita miehiä

Viistäköön siipeni maata

Paikalla olla en saata

Kun veri vetää tätä luontoa taas menemään.

Viistäköön siipeni maata

Paikalla olla en saata

Kun veri vetää taas luoksesi lähtemään

Kauniit sanat Elonkerjuun biisissä. Täällä kirjoittaa taas turhautunut tyttö. Jatkuva riitely Nikon kanssa ei lopu, päin vastoin se vaan pahenee. Riidellään koko ajan: lauantaina vuosijuhlien jälkeen, sunnuntaina, eilen, tänään.. Missä menee normaalin riitelyn raja? Tuntuu, etten jaksa enää. Oon miettinyt omia tunteitani - onko niitä? Rakastanko mä vielä tuota miestä, jonka pienimmätkin tavat tuntuvat rasittavilta. Ennen ne saivat mut nauramaan. Rakastanko mä miestä, jonka kosketusta juoksen karkuun, jonka läheisyyttä pelkään. Vai onko mun tunteet muuttuneet kaveruudeksi. Oon ihan hukassa.

Lauantaina me edustettiin pariskuntana ainejärjestön vuosijuhlissa. Oli ihan kivaa kyllä. Kaikki tykkäsi Nikosta tosi paljon, moni tuli sanomaan että "oi toi sun mies on niin mukava!". Miksei musta tunnu siltä?

Loppujen lopuksi juhlat itsessään olivat oikein onnistuneet. Juhlittiin ensin omalla porukalla meille varatuissa tiloissa (snapseja, laulua, leikkejä, puheita), jonka järkeen siirryttiin jatkoille baariin. Ja jatkojen jatkoille toiseen baariin. Oli myös loppujen lopuksi tosi kivaa päästä pukeutumaan ja laittautumaan :)

The Tigerin valokuvaajan ottama valokuva.
Huomaako, että ulkona vähän satoi???? 

Juhlapaikalta :)

toimittaja joi viiniä:)

Hirveästi ollut taas myös koulujuttuja. Maanantaina kävin viininmaistajaisissa (nam) juttukeikalla, eilen oltiin pelaamassa maalipalloa, joka on sokeille tarkoitettu pallopeli. Tänään kävin keikalla tutustumassa kuurojen opistoon ja fiilistelemässä, miltä tuntuu opiskella viittomakielellä, ja huomenna on luvassa pimeässä syömisen kokeilu. Ihan kivoja keikkoja, mutta on taas tämä viikko ihan tupaten täynnä. Tuntuu vähän raskaalta.

Vielä kun jaksaisi ne itse jutut kirjoittaa, niin olisi hyvä :D

Lasse (josta taisin kertoa yhdessä postauksessa?) kävi eilen kahvilla. Oli hassua nähdä sitä pitkästä aikaa, ei olla oltu oikein yhteyksissä viime aikoina. Mutta tottakai se oli myös kivaa! Huomasin, että oli ollut vähän ikävä sitä. Mietin, onko ne kauan sitten kuopatut ihastumisen tunteet nousemassa taas pintaan? En tiedä.
Käytiin mielenkiintoinen keskustelu siitä, miksi meidän yhteydenpito katkesi aikoinaan, vaikka oltiin aikaisemmin yhteyksissä päivittäin. Lasse totesi, että "Koska mä aloin kiintyä suhun ihan oikeesti, mietin että on parempi olla hetki yksin ennen kuin ehdin rakastua suhun enempää." Jännää. Meni vähän tällä tytöllä pasmat sekaisin. Kysyin, että eikö riskiä enää ole, johon mies vastasi "juu ei oo" ja leväytti maailman söpöimmän hymyn. Enpä tiedä oonko pettynyt vai helpottunut. Miksi ihmissuhteet on niin hankalia?!

-Epätoivoinen Marjo

Saako mies olla lyhyt?

Hei moi ja terveisiä perjantai-iltaa kouluhommien parissa viettävältä opiskelijalta. Istun täällä koneen ääressä muistilappupino edessä ja listaan asioita jotka pitää (=olis pitänyt jo!) tehdä. Törkeesti liikaa.

En malta odottaa huomista - meillä on ne vuosijuhlat :) Nyt oon jo innokkana täällä jo lähes tulkoon vetämässä mekkoa päälle! Koska kyseessä on hienompi coktail-tilaisuus, sinne ei todellakaan käy mikään vesirajamekko, joita voisi käyttää baarissa tai mikään arkinen trikoohässäkkä. Mulla on monia mekkoja kaappi täynnä - mutta kaikki polvipituisia! Eilen tajusin illalla, et SHIT sinnehän pitää olla pitkä mekko, siis nilkkapituinen! Ei muuta kun koulun jälkeen metsästämään -->
Kiersin varmaan kymmenen kauppaa, ennen kuin löysin mieleisen. Tai ylipäätään löysin pitkän mekon: joka paikassa oli kyllä mekkoja,mut melkein kaikki oli juuri lyhyitä. "Ei ole pitkien mekkojen sesonki". OK kiva. Meinasi alkaa turhauttaa ihan kunnolla, hyvä etten potkinut roskiksia. Lopulta löysin tieni ONLYyn, jossa ei sielläkään hyllyssä ollut pitkiä mekkoja. Onneksi tajusin kysyä myyjiltä (ts. parkaisin isoon ääneen: "Apua, mulla on mekkokriisi!"), jotka haki mulle takahuoneesta vasta myyntiin tulossa olevan mekon :) Ah, nätti! Ja ihan mun värinen, semmonen puna-luumu-jotain :D Nyt täällä mietin, miten laitan hiukset jne :)
Mä olen aina ollut poikatyttö - viihdyn farkuissa, tai varsinkin himassa oon aina lökärit jalassa. Käyttäisin hupparia aina, jos se ei olisi niin teiniä (äiti aina sanoo,että mun täytyisi alkaa miettiä pukeutumistani aikuisen kannalta). Mulla harvoin näkee perusmeikkiä enempää pakkelia naamassa, koruina on tasan rippiristi. Koska treenit. Useimmitenhan mä hikoilen polvisuojat jalassa lentopallokentällä, eikä siellä oikein voi käyttää edes nappikorviksia (verkko on vaarallinen). Mä kyllä haluaisin olla söpö, tyttömäinen tyttö, mutta se ei oikein sovi mulle. Haluaisin kyllä käyttää ihania koruja (kalliita!), meikata, pukeutua kivasti (kallista!), käyttää korkokenkiä (no niitä mä sentään käytän) päivittäin, mutta... Siksi tuntuukin niin kivalta päästä taas pitkästä aikaa huomenna laittautumaan oikein kunnolla! :) Aion ottaa pitkän suihkun, tehdä kasvonaamion... Ah.

Mä poukkoilen asiasta toiseen, mutta pakko kirjoittaa aiheesta pituus - varsinkin miesten pituus. Moni mun kaverityttö sanoo, etteivät he voisi seurustella itseään lyhyemmän miehen kanssa. Niin mäkin sanoin ennen. Rakastuin päätä pahkaa urheilullisiin, pitkiin poikiin (koripalloilijat<3). En vilkaissutkaan lyhyempiä, hinteliä miehiä, koska se ei vain ole mun miestyyppi. Sitten mä tapasin Nikon, ja nyt hm, olen ehkä hieman jo sopeutunut asiaan. Hieman. Niko on siis mua pari senttiä lyhyempi, ja alussa se oli mulle kauhistus. Mä olen suoraan sanottuna aikaisemmin jättänyt pari poikaa joita olen tapaillut, koska on ollut sama ongelma. En tiedä, jostain on vaan tullut semmoinen "haluan olla pienempi ja kainaloon mahtuva"-kompleksi. Uskon, että sama on aika monilla naisilla - mehän halutaan tuntea olomme pieniksi ja söpöiksi :)
Aluksi pituusasia oli siis ongelma, se häiritsi mua kamalasti. Huomasin seisovani ryhdittömänä, jotta en olisi niin pitkä. Jossain vaiheessa pääsin sen yli, mutta nyt juttu on alkanut taas hieman vaivata. Mulla on paksummat reidet kuin Nikolla, isommat kädet (siis hyi hitto!), leveämpi lantio.... Ja koska olen jo ilman korkoja muutaman sentin pidempi, korot eivät tule kysymykseenkään. Ei, ei ja ei. En ole puhunut asiasta Nikon kanssa, en oo vaan kehdannut. Miten voisi ottaa puheeksi tämmöisen asian? Luulen, että se onkin syy, miksi tämä häiritsee mua niin paljon. Mä mietin, häiritseekö pituusero Nikoa, ja kun mä alan miettiä sitä, asiasta muodostuu myös mulle ongelma.

Kuulostanko mä pinnalliselta??

Toivottavasti en, koska sitä mä en halua olla. Mä olen ihminen, joka miettii esimerkiksi parisuhdetta aloittaessaan, onko suhteella todella tulevaisuutta. Jos ei, en koe että olisi fiksua aloittaa suhde. Mutta voiko suhteella olla tulevaisuutta, jos en voi vaikkapa mennä naimisiin miehen kanssa, joka on mua lyhyempi?

APUA.

Seurusteletko itseäsi lyhyemmän miehen kanssa, tai oletko itse lyhyt mies? Kerro mietteistäsi!

-Marjo

tutorleiri ja työnhakua

Ää, mistä saada duunia?? Oon lähettänyt varmaan tuhat hakemusta, mutta mistään ei ole tärpännyt. Eikä ihme - onhan munkaltaisia opiskelijoita satoja hakemassa yhtä työpaikkaa. Turhauttaa vaan. Aina rahat loppu.
Toisaalta, enpä tiedä olisko mulla edes aikaa työntekoon. Vaikka virallisia luentotunteja on vähän, koulutus vaatii hirmu paljon lisähommia kotona. Juttujen kirjoittamista, haastatteluja... Ja sitten on tuo lentopallo. Treeneistä mä nytkin juuri tulin, istun täällä tukka märkänä ja polvi hajalla. Mutta rakkaus lajiin on niin suuri, ettei nää pienet (ja suuret!) jatkuvat hajoamiset haittaa. Katsotaan sitten, kun oon vanha ja joka paikkaa kolottaa :D

Huh, oon edelleen ihan rikki siitä tutorleiristä! Oltiin siis ti ja ke siellä, ja oli kyllä hmm... Ihan kivaa joo, ja ihan hauskoja tyyppejä oli mukana, mut toisaalta myös ajoittain tosi rasittavaa.. Käytiin tuhat kertaa läpi samoja asioita! Toisaalta, nyt ainakin tiiän että jos fuksi (=uusi opiskelija) jää auton alle, täytyy soittaa 112!

... ei lisättävää.

Kovasti myös välillä hävetti oman koulutusohjelman muut tutorit, jotka siis on mun luokalla ja ainoat, jotka tunsin sieltä. Meillä alkoi tiistaina aamulla joku autisti-läppä (oli vähän väsynyttä porukkaa), mikä jaksoi naurattaa mua hetken. Mutta hitto että hävetti, kun luokkalaiset jatkoi sitä samaa läppää koko kaks päivää ja kaikkien muiden kuullen! Ikinä ei kuitenkaan tiedä, ketä tommoinen voi loukata..

Oli silti ihan kivaa hengailla siellä, leikkiä leikkejä (vanha kunnon ponileikki <3), saunoa ja jutskailla. Oli kyllä aika väsy olo eilen sen jälkeen :D

Nyt mä häviän tästä venyttelemään ja syömään, karsee nälkä!

Päivän positiiviset:

1) Lentopallo

2) Niko tulee huomenna viikon lomille
3) Lauantaina on luvassa ainejärjestön 9v-pippalot = ilmasta viinaa ja ruokaa, jeejee! Plus mekko päälle ;)

Hei moi ankka tuli kuvaan

-Marjo

Kiukuttaa ja väsyttää,mikä mua vaivaa

Huomenta. Siis nimenomaan huomenta, heräsin jokin aika sitten kevyiden 12 tunnin yöunien jälkeen. Nyt juon täällä aamukahvia silmät sikkarassa. Olin lauantaina viihteellä, jonka takia la-su välisen yön unet jäi vähän vähiin. Eilen sitten olinkin niin väsy, että 21 maissa meinasi silmät lupsahtaa kiinni. Joka tapauksessa, 12 tuntia unta ja mua väsyttää edelleen ihan superpaljon! Miten tää on edes mahdollista?

Jos kyse olisi edes yhdestä kerrasta, niin ymmärtäisin. Mutta kun koko ajan väsyttää! Mä oon yrittänyt nukkua paljon,mutta mikään unimäärä ei tunnu riittävän. Oon myös yrittänyt mennä ajoissa nukkumaan ja herätä ajoissa - ajatus oli, että liika nukkuminenhan väsyttää myös? Mutta ei toimi. Mä syön hyvin, urheilen, oon ulkona, syön D-vitamiinia.... En tajua! Kellään vinkkejä/ehdotuksia?? Menee hermot tähän väsyneisyyteen ja siihen, että koko ajan hermot kireällä sen takia.

Ulkona sataa taas. Ja mulla on kaikkien kenkien pohjassa reiät. Koulu alkaa vasta klo 16, pitäisköhän olla sen verran aktiivinen että lähtis etsimään uudet jotkut kävelykengät/tennarit tms? Ei olis jalat aina märät. Varsinkin kun huomenna on lähtö tutorleirille, missä ollaan paljon ulkona :D Siellä sitten kiva olla pihalla vesisateessa märät kengät jalassa.. Pitäisi myös metsästää tämän päivän aikana jostain makuupussi sinne mukaan. Täytyy varmaan lähtee hakemaan äitiltä. Huoh.

Huomaako musta, että tänään on vähän paska päivä? Mikään ei huvita (taas), kaikki kiukuttaa (vaihteeksi), väsyttää (aina) ja kurja mieli. Mikä mua vaivaa? Oon aina ollut se ilopilleri, joka häslää sitä sun tätä, on kaikessa mukana ja jossa riittää virtaa. Se, joka innostuu helposti ja innostaa toisetkin mukaan. Nyt mä vaan kiukkuan ja oon paskalla fiiliksellä koko ajan. Mikään ei huvita ja ihmissuhteet kärsii, kun kiukuttelen ja oon turhautunut. Missä mättää? Pahinta on, kun ei osaa itsekään sanoa, mistä turhautunut olo johtuu. Se turhauttaa entistä enemmän, ja oravanpyörä on valmis.

ELCrew, olutta ja tutorointia

Miten neljästä oluesta voi tulla krapula?

Päivän suurin kysymys tänään :D Eilen oli kunnon puuhapäivä: aamulla koululle tuli Vantaan lukiolaisia tutustumaan meidän koulutusohjelmaan, ja tulevana tutorina kävin puhumassa meidän koulusta ja opiskelusta. Kierrätettiin niitä oppilaita myös meidän koulussa. Awws, kun ne oli niin pieniä! Sen jälkeen olikin normaalit luennot, jonka jälkeen istuin viidestä kahdeksaan tutorkoulutuksessa. Tutorkoulutuksen jälkeen mentiin paikalliseen juomaan oluet, josta suunnattiin *padamTSS* Maikkarin studiolle - käytiin katsomassa Enbuske Linnanahde show ;) Käytiin viimeksi keväällä, ja oli tälläkin kertaa yhtä kivaa kuin viimeksi. Mielenkiintoisia vieraita: sukupuolenvaihdoksen tehnyt pappi Marja-Sisko Aalto, Jorma Uotinen, Samu Haber (<3) ja Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi (kuulitko jo,että Nelosen uutiset lopetetaan? Lue asiasta TÄSTÄ). Mielenkiintoisia puheenaiheita, ja Samu Haber oli superkuuma!

Päästiin juttelemaan Enbusken ja Linnanahteen kanssa ohjelman jälkeen, ja tietty napattiin ryhmä rämästä kuva juontajien The Sohvalla.

pari toimittajaopiskelijaa ja Linnanahde - sori me viedään sun duunit. Itse söpöilen parin bissen jälkeen kuvassa pinkit tennarit jalassa. (c)Tuomas Enbuske.

Ohjelman jälkeen muut suuntasivat kotiin nukkumaan (fiksut), kun taas itse lähdin vielä käymään bissellä yhdessä "journalistibaarissa" parin vanhemman opiskelijan kanssa (virhe!!). Aamulla olikin sitten aika tukala olo, kamalaa miten helposti mulle tulee krapula :D ehkä se on tää 20 vuoden ikä - vanhuus ei tule yksin.

Nyt pitäisi vielä kirjottaa pari haastattelua puhtaaksi, purkaa yksi haastattelunauha (kamalaa kuunnella omaa ääntä nauhalta, ei tähän totu x__x) ja tehdä työhakemus. Mieli tekisi kuitenkin vain käpertyä dekkarin kanssa peiton alle. Ulkona on kurja sää: tuulee ja sataa, on kylmä. Täydellinen hetki siis köllötellä rauhassa ja lukea hyvää kirjaa. 

Ehkä mä ehdin tehdä noi velvollisuudet myöhemminkin.

PS peukut pystyyn, että Niko pääsee tänään intistä kotiin, kiitos VR:n kuskien lakon sen kotiintulo vaikeutuu.