Ville tuli eilen reissusta ja syöksyin heti sen luokse illalla. Selattiin sen reissukuvia, tilattiin pizzaa, katsottiin telkkaria, juteltiin.. Oli semmonen "tähän mä kuulun"-olo. Aamulla todellisuus iski taas vastaan. Mä en vieläkään tiedä tätä kuviota, mä en osaa olla sen seurassa aamulla kun en tiedä saanko pussata ja kömpiä kainaloon vai pitäisikö mun tehdä kuten "perinteisten" yhden yön juttujen jälkeen tehdään - kerätään tavarat kainaloon ja luikitaan ulos asunnosta.
Kämppis Emilia eilen kans kotiin, se oli yli viikon reissussa. Juteltiin niitä näitä ja se kyseli mun ja Villen kuviosta. Puhuin sille Villestä ja se kuunteli ja pohti mun kanssa yhdessä asiaa. Loppukaneettina se totesi, että tajuanko mä itsekään olevani siihen pahasti ihastunut.
Tajuanko?
Tajuanhan mä. Nyt. Viime yönä mä makasin pitkään Villen kainalossa pimeässä huoneessa peiton alla ja kuuntelin sen unista hengitystä. Oli hyvä olla, mutta samaan aikaan mua itketti. Mä luulen, että on pakko laittaa stoppi tälle jutulle - ennen kuin meistä jompaa kumpaa sattuu. Sitähän mä pelkäsin jo sillon alussa, että toinen meistä hajoaa. Mä en halua siitä tulevan taas yksi osa tätä mun sotkuista parisuhdepeliä, joka tuntuu kerta kerran jälkeen hajoavan käsiin. Koska viimeistään sillon mä tuun menettämään sen, enkä mä halua sitä.
Se mikä musta tuntuu pahimmalta tässä on kai se, että vaikka mä puhun Villestä kavereille ja pohdin mitä tekisin, mä tiedän olevani se vaiettu salaisuus. Se, jonka vierailuista ei puhuta. Se, jonka kanssa ei tunnusteta tekstaavansa. Se, josta ei kerrota. Ja kyllä mä myönnän sen tuntuvan pahalta. Yllättävän pahalta kun ottaa huomioon, miten tän jutun piti olla mulle hetken hupia.
Nyt mä mietin, milloin tästä tuli näin todellista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti