There's somethin' in your voice, makes my heart beat fast

leffa,pizza ja kynttilät<3 taustalla
mun uskomattoman moderni TV!

Terveisiä perjantairentoilijalta<3
Oon tän illan vaan möllöttäny sängyssä syöden, juoden ja leffaa kattoen - ah, rakastan koti-iltoja! Varsinkin, kun tää tulee palkintona uurastuksesta: pesin pyykkiä ja siivosin kämpän putipuhtaaksi, tein pizzaa ja omena-kaurapaistosta ja sit päätin vaan rentoutua.
Katoin äsken "Kuinka hukata kundi 10:ssä päivässä"-nimisen leffan ja voi apua kun se oli hyvä! Elokuva kertoo toimittajatytöstä, joka alkaa kirjottaa juttua siitä, miten kundin tosiaan voi hukata kymmenen päivän aikana. Jutun idea on estää muita toistamasta samoja virheitä. Se mimmi sekoilee ihan kunnolla! :D Sai kunnon naurut. Loppu oli toki onnellinen ja taisin taas vähän vollottaa (kamalaa, miten herkkä musta on tullu!). Suosittelen tota elokuvaa!

Rakastan kynttilöitä. Huomaako muuten,ettei äitin
puutarhurintaidot oo siirtynyt mulle geeneissä?

Se leffa sai mut miettimään mun omaa käytöstä miesten kanssa... Mä oon joskus uskomattoman läheisriippuvainen ihminen. Vaikka mä viihdyn usein tosi hyvin yksin, mua välillä pelottaa ajatus yksinolosta. Välillä mä pelkään, että mut vaan jätetään ja hylätään, herään joku aamu eikä mulla ole enää yhtään ystäviä tai muita läheisiä. Useinhan tää pelko on täysin typerä: hyvänä esimerkkinä toimii paras kaveri Laura, jonka oon tuntenut...hm, 7 vuotta. Mä tiedän voivani luottaa siihen kun kallioon, ja silti mä pelkään välillä senkin vaan unohtavan mut.
Miten tää näkyy mun arjessa? Kun mä tutustun uuteen ihmiseen, mä oon siihen usein koko ajan yhteyksissä. Oon ihan hullaantunut siitä, haluan koko ajan nähdä ja jutella, koska "kohta se kuitenkin kyllästyy muhun, ni otan nyt kaiken hyödyn irti tästä ajasta kun se on tossa vieressä". Uskomattoman typerää, mutta... Mä huomaan myös välillä oikein tarkoituksella ajavani ihmisiä pois. Mulle on jostain iskostunut semmonen "lähde, ennen kuin sut jätetään"-asenne, ja valitettavan usein mä toimin ton ajatuksen mukaan. Mä oon hankala, kiukuttelen, vihjailen erosta, oikein ajamalla ajan ihmisiä pois mun luota. Olen siis todella vaikea, kaikin mahdollisin tavoin. Vähän niin kuin ton leffan päähenkilö, mä yritän hukata ihmiset oman käytökseni voimalla, jotta tiedän ainakin syyn niiden lähtöön enkä jää ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Ja silti samaan aikaan kun mä temppuilen, mun pää huutaa vastalauseita ja aivot toivoo miehen vaan kertovan, miten paljon se musta välittää. Mä haen kai jotain hellyyttä tolla tavalla..?
Kuulostaa typerältä, eikö? No sitähän tää just on. Turhauttavinta on se, että mä tiedostan tän piirteen itsessäni ja vaikka mä koitan vältellä näitä juttuja, mä huomaan välillä olevani just siinä tutussa tilanteessa jossa ei kuuluisi olla.

Huomasin sen viimeksi tänään. Menin eilen illalla Villelle yöksi treenien jälkeen. Olin sen kämpillä puoli yhdentoista jälkeen kiukkuisena, väsyneenä ja nälkäisenä. Painuin lähes suoraan suihkuun ja kun mä tuun sieltä vihdoin pois - mies on tehny mulle iltapalaa. Voi apua, miten ihana! Katseltiin telkkaria, makoilin sen kainalossa ja juteltiin. Oli ihanaa taas olla sen vieressä, nukkua kiinni siinä ja tuntea sen hengitys mun niskassa. Kuitenkin mun takaraivossa oli edelleen se "missä mennään"-kysymys, josta kirjotin viime postauksessa. Meinasin puhua, mutten puhunut.
Aamulla mä puhuin. Oltiin tupakalla sen parvekkeella, kun äkkiä mun suusta pääsi ne maagiset "pitäisköhän meidän lopettaa tää sotku?"-kysymys. Olisin voinu lyödä itseäni! Ville hämmenty ihan kokonaan ja sanoi kaipaavansa nyt omaa aikaa miettiäkseen mun sanoja. Mä vihjailin sille aika suorasukaisesti siitä, miten meidän juttu on pelkkää säätöä ja ettei mulla ole epäselvyyksiä, mitä se musta haluaa (seksi). Se intti vähän vastaan ja mun sydän taas kerran toivoi, että se olisi kertonut ajatuksistaan. Mutta ei, se keskustelu ei edennyt. Ville saattoi mut asemalle, antoi pusun ja hiljeni. Siitä ei oo kuulunut nyt illalla kuin parin viestin verran: "Ai. okk.." Siinä kaikki mitä oon saanu siitä irti. Okei, tiiän että se pelaa änäriä poikien kans ja sanoi haluavansa sitä aikaa (jota haluan sille antaa!), mutta....mua pelottaa että mä oon ajanut sen pois näillä tempuillani. Saa nähdä, mitä tästä seuraa - haluaako se enää olla tekemisissä?

       

Miten näistä huonoista tavoista pääsee eroon? Mikä saisi mut luottamaan siihen, että musta pidetään ja välitetään vaikkei sitä olla jatkuvasti toitottamassa? En tiedä. Mulla on hyvä itseluottamus, mä oon sinut itseni ja menneisyyteni kanssa, mutta silti.. Kai ne menneisyyden haamut kummittelee vieläkin jossain tuolla takaraivossa, turhauttavaa!
Onko muilla samanlaisia tapoja, vai olenko mä ainoa yksinäinen sekopää?

PS Elokuvassa oli ihana biisi, johon rakastuin heti: Chantal Kreviazuk - Feels like home <3 tosi kaunis, suosittelen antamaan sille mahdollisuuden.

Somethin' in your eyes, makes me wanna lose myself

Makes me wanna lose myself, in your arms

There's somethin' in your voice, makes my heart beat fast

Hope this feeling lasts, the rest of my life."

Oon tuntenut Villen useamman vuoden ajan kaverina. Nyt ollaan pari kuukautta "säädetty", ja tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Sen kanssa on vaan niin kiva olla. Miten kahdessa kuukaudessa ystävyys voi muuttua näin toisenlaiseksi tunteeksi, ja miten toiseen voi kiintyä näin paljon?

"I want......"

uneton jalkakipuilija

Uneton yö. Taas. Tänään heräsin yhdeltä päivällä huomaten, että päivän luennot oli loppunu puoli tuntia aikaisemmin. Hyvin meni taas tää koulupäivä... Tuntuu, että nykyään tää on taas pelkästään tätä että nukun päivät ja valvon yöt ja koko ajan väsyttää. Elämä lipuu ohi.

Sain mä kuitenkin tänään jotain aikaiseksikin. Kävin työpaikan myyntipalaverissa (plääh) ja fysioterapeutilla. Jalkojen tilanne ei oo parantunut, edelleen ne kipuilee päivittäin. Suunnistin siis Tikkurilaan Auron-fysioterapiakeskukseen suurten odotusten kanssa - olin kuullut siitä fyssarista tosi paljon hyvää. Se on hoitanut mun veljen ja sen joukkuelaisten jalat kuntoon huippunopeasti, joten olin tosi toiveikas.

Turhaan.
Se lääkäri tutki, pohti ja mutisi itsekseen hassuja termejä, muttei keksinyt vikaa.
"En mä perkele keksi mikä näissä on vikana"
"Sulla on tosi huiput jalat, tukirakenteet on kunnossa ja liikkuvuus erinomaista, MUTTA...."
"Enpä oo ennen nähny tämmöstä tapausta, oot erikoinen tyttö."

Niinpä. Kaikki mun odotukset valui viemäriin. En todellakaan syytä sitä fyssaria, Vesa todellakin tutki ja pohti. Huomasi, että sitä itseäkin kiukutti kun se ei keksinyt syytä tähän kipuun. Suurin veikkaus on tällä hetkellä ilmeisesti jonkun luun tulehdus, kun luiden kohdalta mulla noi jalat on kipeimmät. Se puhui jostain ukkovarpaan alla olevasta luusta (T-luu??), jonka kanssa monilla voi olla ongelmia. Koska mun jaloissa ei näkynyt kummempia ulkoisia vammoja eikä jalkojen asento ollut huono, se epäili just tota luuta. Siellä saattaa olla joku rakenteellinen vamma mikä ilmenee vasta nyt, tai joku paikka on hajonnut rasituksessa. Röntgenkuvat olis kivat, mutta..
Vesa lähetti mut eteenpäin ortopedille pahoittelujen kera ja käski soittaa sen ortopedikäynnin jälkeen - sitten ollaan kenties viisaampia.

Oon vaan tosi pettynyt. Itkin sen fysioterapiakeskuksen rappukäytävässä varmaan kymmenen minuuttia sen pettymyksen takia. Mulla oli niin isot toiveet siitä, miten nyt pääsisin kuntouttaa jalkoja ja pian treenaamaan. Mutta ei.
Treenejä en silti jätä väliin. Huomenna on taas reenipäivä, ja sinnehän mennään. Teippiä vaan, sillä se hoituu?

Mun musiikkimaku on aika laaja - poppia, iskelmää, räppiä.. Viime aikoina oon kuunnellut aika paljon Linkin Parkia, tai oikeastaan niiden paria tiettyä biisiä. LinkinPark - In the end <3 Vaikka noi sanoitukset nyt ei mun elämästä kerrokaan (ehkä ;P), on tossa biisissä kohtia joihin samaistun vaikkei sanoituksia ehkä just näin ookaan tarkotettu ymmärrettäväksi.

"I kept everything inside and even though I tried, it all fell apart

What it meant to be will eventually be a memory of a time when...

I tried so hard

And got so far

But in the end

It doesn't even matter

I had to fall

To lose it all

But in the end

It doesn't even matter"

Voi olla että mun jalkoihin sattuu, mutta ei se mua estä. Vaikka mua masentaa tää kipu ja voi olla etten pysty treenaa samalla tavalla kuin ennen, en aio luovuttaa. Kenties joku päivä mä luen tätä postausta katkerana siitä, etten osannut lopettaa sillon ku sattu, mutta.. Mä rakastan mun lajia ja vannon seisovani kentällä niin kauan, kunnes mä romahdan lopullisesti eikä jalat kanna enää mitään. Viimeiseen pisaraan - siihen, että jonkun täytyy kantaa mut pois sieltä.

                                              I need to fall, to lose it all.

          

treffiunelmia

Jokin aika sitten mä katsoin Salkkareita. Ruudussa pyöri jakso, missä kaksi miestä kilpaili samasta naisesta ja koitti saada tän Katariinan treffeille aika hulppein keinoin: eka mies tuli limusiinin kanssa, toinen hevosen ja kärryjen kyydissä. Sanoin sillon haluavani kans miehen joka vie mut heppa-ajelulle tai jonnekin muille huipputreffeille. Aihe unohtui hetkeksi mutta palasi eilen mieleen. Illalla mä nimittäin valitin Villelle sitä, miten kukaan mies ei oo oikein koskaan vienyt mua kunnon treffeille. Neljä vuotta sitten olin katsomassa Sinkkuelämää-leffan yhden pojan kanssa, ja syksyllä oli tää kalja-mies.. Mutta siinäpä se.

apua haluan tämmösiä! aww

Mä tykkään romantiikasta - televisiossa. Omalle kohdalle sitä sattuu niin harvoin :D Hekumoin ajatuksella miten mies kokkaa mulle jonkun romanttisen kynttiläillallisen, mut niitä miehiä on kyllä melko harvassa. Olishan se kamalan söpöä kun mies toisi kukkia tai veisi vaikka just sinne heppa-ajelulle, mut sitä nyt näillä näkymin saa hetken aikaa odotella. Sen sijaan mun unelmatreffit voisi olle jotkut toiminnalliset: kuumaa kaakaota ja pulkkamäkeen, luistelemaan tai laskettelurinteeseen. Kesällä olis ihanaa lähteä pyöräretkelle tai piknikille - kameran kanssa tottakai.
Vaikka noi mun treffihaaveetkin ovat osittain romanttisia, en mä halua miehen olevan pelkkää sokeria ja siirappia. Ei niitä kukkia tarvitse tuoda päivittäin, eikä heppaa vuokrata aina ystävänpäiväksi. Eniten mä arvostan arjen romantiikkaa, sitä että mies vie roskapussin ulos pyytämättä tai tuo yllätyksenä levyn mun lempparisuklaata tullessaan kylään. Kotitreffit telkkarin, kynttilöiden ja lämpimän kainalon kanssa on niitä huipuimpia sillon, kun vieressä on oikeasti tärkeä ihminen.


Tietysti tähän kaikkeen tarvittaisiin se mies, joka jotain keksisi. Nyyh, onpas forever alone-olo. Tai siis just friends-olo.

Mitkä on sun unelmatreffit tai mitä tykkäät tehdä kumppanisi kanssa? Kirjoitan aiheeseen liittyvää lehtijuttua, joten kommentit olisivat mieluisia! :)

jos sä tahdot niin, nimeäsi enää toista en / mut vaikka tahdot niin, kuvaas mielestäni poista en

Niinhän sitä sanotaan, että ihastuminen iskee silloin kun sitä vähiten odottaa. Niinhän tässä taas kävi.

Ville tuli eilen reissusta ja syöksyin heti sen luokse illalla. Selattiin sen reissukuvia, tilattiin pizzaa, katsottiin telkkaria, juteltiin.. Oli semmonen "tähän mä kuulun"-olo. Aamulla todellisuus iski taas vastaan. Mä en vieläkään tiedä tätä kuviota, mä en osaa olla sen seurassa aamulla kun en tiedä saanko pussata ja kömpiä kainaloon vai pitäisikö mun tehdä kuten "perinteisten" yhden yön juttujen jälkeen tehdään - kerätään tavarat kainaloon ja luikitaan ulos asunnosta.

Kämppis Emilia eilen kans kotiin, se oli yli viikon reissussa. Juteltiin niitä näitä ja se kyseli mun ja Villen kuviosta. Puhuin sille Villestä ja se kuunteli ja pohti mun kanssa yhdessä asiaa. Loppukaneettina se totesi, että tajuanko mä itsekään olevani siihen pahasti ihastunut.

Tajuanko?

Tajuanhan mä. Nyt. Viime yönä mä makasin pitkään Villen kainalossa pimeässä huoneessa peiton alla ja kuuntelin sen unista hengitystä. Oli hyvä olla, mutta samaan aikaan mua itketti. Mä luulen, että on pakko laittaa stoppi tälle jutulle - ennen kuin meistä jompaa kumpaa sattuu. Sitähän mä pelkäsin jo sillon alussa, että toinen meistä hajoaa. Mä en halua siitä tulevan taas yksi osa tätä mun sotkuista parisuhdepeliä, joka tuntuu kerta kerran jälkeen hajoavan käsiin. Koska viimeistään sillon mä tuun menettämään sen, enkä mä halua sitä.

Se mikä musta tuntuu pahimmalta tässä on kai se, että vaikka mä puhun Villestä kavereille ja pohdin mitä tekisin, mä tiedän olevani se vaiettu salaisuus. Se, jonka vierailuista ei puhuta. Se, jonka kanssa ei tunnusteta tekstaavansa. Se, josta ei kerrota. Ja kyllä mä myönnän sen tuntuvan pahalta. Yllättävän pahalta kun ottaa huomioon, miten tän jutun piti olla mulle hetken hupia.

Nyt mä mietin, milloin tästä tuli näin todellista?

sunnuntai-ikävää

Istun nojatuolissa lökäreissä ja hupparissa, hiukset on likaset ja naamassa pari uutta finniä. Se ei haittaa, jotenkin tää sopii mun löysään oloon. Telkkarissa pauhaa jääkiekkomatsi, uuni on lämpiämässä pakastepizzaa varten. Ihanaa olla vaan ja möllöttää.

Perjantaina oli pikkuveljen vanhojentanssit, en voi ymmärtää että se on jo niin vanha! Huhhuh, alle 2kk niin sekin täyttää 18. Kamalaa. Oli tosi kiva päivä, ja olin niiin ylpeä Markuksesta! Niillä oli kaksi näytöstä, joissa olin molemmissa katsomassa ja kuvaamassa. Eka käytiin Villen kanssa, myös sen pikkuveli tanssi. Jälkimmäisessä näytöksessä olin äitin kanssa. Molemmissa tuli tosi liikuttunut olo, kyyneleitä tuli vuodatettua. Se iso pieni veli on mulle vaan niin rakas, enkä vois olla ylpeämpi isosisko. <3

Tänään on ikävä. 

Ville lähti eilen viikoksi Leville laskettelemaan kavereidensa kanssa, ja... En tiedä. Porukkaan kuului Villen lisäksi yksi poika ja kaksi tyttöä, ja jokin pieni mustasukkaisuuden peikko herää mussa eloon. Koska en vieläkään (!) tiedä mikä tää mun ja Villen tilanne on, mä en tiedä onko meidän välillä mitään sopimuksia. Se, että me nukutaan yhdessä ja vietetään muutenkin paljon aikaa, ei takaa mitään. Siis sitä, etteikö sillä olisi muitakin? En tiedä onko, enkä tiedä haluanko edes tietää.

En tiedä edes sitä, mitkä mun omat tunteet ovat. Myös sitä mä oon tässä pitkään pohtinut. Mä välitän siitä miehestä ihan kamalasti ja mä todella viihdyn sen kanssa. Tavallaan mä luulen toivovani, että sillä on samanlaiset tunteet mua kohtaan. Samaan aikaan sekä toivon että pelkään. En vaan oo saanut aikaiseksi kysyä ja selvittää näitä meidän välejä. Pelkään, että sotken kysymyksillä tän koko asian.

Nyt on kulunut melkein kaksi vuorokautta siitä, kun ollaan viimeksi tekstattu. Tää on uusi ennätys. Ja tää mietytyttää mua ihan kamalasti! Tekis kovasti mieli laittaa viestiä, mut en kehtaa. Koska en tiedä mikä tää mun ja sen kuvio on. Tai mikä kuvio sillä mahdollisesti on päällä siellä reissussa. Eikä mulla edes ole mitään kummempaa asiaa, haluaisin vaan jutella.

Plääh.

Onneksi kohta alkaa Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Se pelastaa illan.

Ensimmäinen blogihaaste!

Sain jokin aika sitten ensimmäisen blogihaasteen! Tarkoitus on vastata kymmeneen kysymykseen kuvilla, jotka löytyvät weheartit.comista. Kiitokset haasteesta R:lle (www.iftheresafuture.blogspot.fi).

Itse haastan tähän seuraavat blogit:

www.glamourbitchswonderland.blogspot.fi

www.kokeilemua.blogspot.fi

Pahoittelen, ettei mulla oo kuvanmuokkausohjelmaa - jokainen kuva on siis yksittäinen eli tästä tulee piiiitkä postaus.

1. Unelmahiuksesi

2. Unelmakaupunkisi

3. Unelmatalosi

4. Lempivaatteesi

5. Mitä teet mieluiten vapaapäivänäsi

6. Tavaroita / asioita, joita haluaisit

7. Keneltä haluaisit näyttää

                                                                                  

8. Unelmiesi ammatti

9. Asioita, joita rakastat

10. Satunnainen kuva

                 

                                                               

Uusi työ, uudet kujeet!

Sunnuntai-ilta ja väsyttää.

Oon nukkunut viime aikoina ihan liian vähän. Perjantaina olin iltavuorossa, kotona vasta 22.15. Siinä sitten meni hetki ennen kuin pääsin nukkumaan, ja eilen herätyskello herätti 4.00 aamuvuoroon <3 Muutaman tunnin yöunilla Hesarin myyminen huonotuulisille ihmisille ei oo herkkua. Onneksi tota työtä ei tarvitse tehdä enää kauan - sain uuden duunin! Aloitan ens kuun loppupuolella uudessa urheiluvälineliikkeessä myyjänä! Oon tosi innoissani, toi on varmasti ihan hauskaa hommaa. Ja tuntipalkka houkuttelee, tästä Hesarin myymisestä kun maksetaan provikkapalkkana eikä se ole kovin varma tulonlähde.

Jalkojen tilanne ei ole yhtään helpottunut. Yhä edelleen joka päivä särkee eikä lääkärit osaa antaa vastauksia kysymyksiin. Keskiviikkona sain lähetteen ortopedille, katsotaan mitä se sanoo. Tekisi vaan mieli päästä treeneihin.

Eilen meillä oli koulun ainejärjestöjen hallitusten yhteisilta, missä saunottiin, syötiin ja otettiin vähän alkoholia. Oli ihan...hauskaa. Kai? Olin väsynyt aikaisesta herätyksestä eikä tehnyt yhtään mieli lähteä koko saunailtaan. Menin kuitenkin, ja eksyin sitten muun porukan mukana baariin. Harmittaa jälkeenpäin että lähdin, koska mielummin olisin maannut yksin kotona peiton alla kirja kädessä ja nalle kainalossa.

En mä tiedä johtuiko se mun omasta alakuloisesta olosta sekä väsymyksestä, mutta koin olevani tosi ulkopuolinen. Mä katselin koko tilannetta kauempaa, katselin miten muut juttelivat ja nauroivat samaan aikaan kun itseä vaan kyllästytti. Baarissa muut joivat shotteja ja juoksivat kirkuen tanssilattialle, mä jäin pöytään istumaan yksin. Tykkään tanssia, mutta jalat eivät sitä salli juuri nyt. Perkele. Siellä mä jumitin pöydässä seuraten sivusta muiden menoa. Masensi. Koin olevani täysin yksin, vaikka olinkin kymmenien ihmisten ympäröimänä.

Tänään on ollut jo parempi päivä. Väsyttää kamalasti, mutta sain pestyä pyykkiä, laitettua ruokaa ja siivottua kämppää vähän. Nyt illalla tein banaanilättyjä joita mussutettiin jäätelön kera kämppiksen kanssa. Nam! En banaanista juuri välitä, mut noi oli ihan hyviä :)

Huomenna pitäisi istua ensin aamupäivä koulussa ja sitten jaksaa mennä töihin vielä iltavuoroon. Ei mua kiinnosta yhtään. Vituttaa se ihmisten häiritseminen ("Moi tuu osallistuu arvontaan saat samalla päivän Hesarin ai et tuu okei hauskaa päivänjatkoa!"), siksi mä odotankin tota uutta työtä niin kovasti. Siellä mä olen se, jonka apua todella kaivataan ja jonka läsnäolosta ollaan iloisia.

Taas kerran mä mietin, miten mä postaan jotain näin masentunutta angstia. Ihmettelen jälleen, miten mä olen koko ajan alakuloinen ja ulkopuolella kaikesta. Minne hävisi se positiivinen, nauravainen tyttö joka jaksoi aina ajatella asioiden parempia puolia? En mä tiedä, mutta mä toivon sen löytyvän pian! Alan itsekin jo hermostua tähän jatkuvaan kitinääni.