Missä on mun motivaatio elämään

Otsikko sen kertoo.

Juuri nyt motivaatio kaikkeen on hukassa. Mä olen täällä aikaisemmin kirjoitellut pelaavani lentopalloa. Oon pelannut reilut viisi vuotta, ja laji on todellakin mulle ykkönen. Monia urheilulajeja on tullut kokeiltua, mutta tää on se mistä mä todella nautin. Lentis on auttanut niin monessa murheessa, toiminut terapiana ja tarjonnut vapaata aikaa omista ajatuksista - kentällä ei muista kuin pallon. Kaikki ne kerrat kun oon riidellyt jonkun kanssa, jonkun exän kanssa mennyt huonosti, isä maannut sairaalassa kuoleman partaalla, koulu mennyt huonosti, stressi painanut päälle... Kaikista noista tilanteista lentopallo on auttanut mut läpi, se on sitä aikaa jolloin mä vaan nautin adrenaliinista ja fiiliksestä.
Nyt mä olen ollut kohta kaksi kuukautta pelaamatta, koska iski paha loukkaantuminen. Päkiät ja jalkaholvit on niin kipeät, että pelkkä normaali kävely sattuu. Välillä jalat tuntuvat jo paremmilta, mutta suurimman osan ajasta mä päästelen mielessäni ärräpäitä. En mä ole edes myöntänyt, miten paljon mua tosissaan sattuu.

Tänään mä kerroin äidille tilanteesta, ja se lähetti mut suoraan lääkärille. Terveyskeskuksessa oli ihana lääkäri joka otti mut tosissaan ja tsekkaili päkiöitä. Vaihtoehtoja on monia: lättäjalkaisuus, rasitusmurtumat, jopa mahdollinen reuma. Ensi viikolla mulla on sille soittoaika ja jos (=KUN) jalat on vielä kipeinä, lähdetään ottamaan röntgenkuvia, verikokeita ja tulehdusarvoja.
Pelottaa vähän. Reuman mainitseminen sai mun niskakarvat nousemaan ja kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Onhan se toki pieni mahdollisuus, mutta mahdollisuus silti. Kenties mulla on vain rasitusvamma, mutta ei tää silti kivaa ole.

Hyi kamala kun mua itkettää kirjottaa tätä tekstiä. Itken viidettä kertaa tän vuorokauden puolella, ja jälleen kerran samasta syystä. Neljästi viikossa treenaavan ja lajiaan rakastavan on hankalaa vain istua kotona syömässä. Paino nousee, pää hajoaa ja ikävä iskee. Tosi paska fiilis.Nyt mä vaan pämppään bisseä ja kossujaffaa ja ikävöin päästä hikoilemaan.
Kaikki tuntuu muutenkin kaatuvan niskaan. Koulustressi alkaa iskeä vaikka lomaa on vielä viikko jäljellä, auto hajoaa, raskaustesti näyttää positiivista (onneksi olkoon minä) ja jalat vittuilee. Mä luhistun palasiksi enä enää tiedä, miten kerään itseni kasaan.
Ennen lentopallo kuroi haavat umpeen ja keräsi palaset ehjäksi kokonaisuudeksi, auttoi jaksamaan vaikeaa arkea - mikä sen tekee nyt, kun mun rakkaus lajiin aiheuttaa arjen hajoamisen?

miss this