Arvet kertovat eletystä elämästä, mutta voivatko ne todella parantua?

Miten väsynyt voi pieni ihminen olla? Joka lihasta kolottaa, päätä särkee, kurkku on kipeä ja kuume pilvissä - kamala olo! Tulin eilen illalla kipeäksi, ihan paskaa! Kamalan kätevää myös siinä mielessä, että tänään alkoi varsinainen koulu sekä työpaikan koulutukset. Hirveän hyvä aika siis sairastua. Kouluun en mennyt, mutta koulutus oli pakko käydä. Oli aika tuskaa istua 4 tuntia kuuntelemassa luentoa Helsingin Sanomista, tilastoista ja uudistuksista, kun selkää särki jokainen sekunti jonka istuin siinä epämukavalla tuolilla.

Äsken kävin 45 minuutin suihkussa, tuntui ettei millään huvittaisi tulla pois. Istun sängyssä peiton alla jalassa legginssit ja lökärit, päällä on myös kaks hupparia ja yöpaita. Ja silti palelee. Huoh. Tästä nyt tuli tämmönen valitusvirsi - anteeksi <3

Kerroin eilen Villelle olevani kipeä, ja se ilmoitti pitävänsä etäisyyttä kunnes oon taas terve. Ihan ymmärrettävää, eihän kukaan halua ehdoin tahdoin kipeäksi, mutta kun just nyt tartteisin sitä lämmintä kainaloa jonne käpertyä. Olkoonkin se sitten vain kaverin, joka kaipaa multa sitä yhtä ainoaa asiaa :D

Tai siltä musta ainakin tuntuu. Ville tuli tänne lauantaina yöllä muutaman kaljan jälkeen, eikä kyllä jäänyt epäselväksi mitä se tuli hakemaan. Anteeksi taas tää suorapuheisuus, mutta näin 2000-luvulla mä koen voivani puhua seksistä suoraan. Vaikka mut sitten laimattaisiinkin huoraksi tai lortoksi, kun harrastan parisuhteen ulkopuolista seksiä - miehillehän tästä toki tulee täysin eri maine.
Mut nyt mä eksyn aiheesta.
Se mikä mua Villen ja mun hm, "jutussa"(?) pelottaa on, että toista meistä sattuu. Villestä en tiedä, mutta mulle seksi on siinä mielessä vaikea asia, etten ihan kenen tahansa petiin hyppää niitä lakanoita heiluttelemaan. Nyt mä mietin omaa motiiviani (kuuloostaapa kamalalta!) tähän juttuun. Postasin aikaisemmassa tekstissä siitä, kuinka mä rakastan rakastua, mutta usein kyse on rakkaudesta siihen tunteeseen, ei ehkä niinkään ihmiseen (lue teksti TÄSTÄ). Nyt mä mietin, hajoaako mulla ystävyys tän jutun seurauksena.
Mitä jos toinen ihastuu, tai on jo ihastunut? Olenko se minä? Mitä jos toista ei kiinnosta muu kuin kaveruus? Voiko ystävyys jatkua normaalina tälläisen jälkeen? Mitä mä itse ajattelen asiasta? Kysymyksiä, joihin kaipaan vastauksia. Villen kanssa tuntuu hankalalta puhua, ehkä mä vain annan ajan kulua ja katson, mihin tää johtaa. Eri asia on se, onko se viisas päätös vai ei.

Ihmiset ja muutkin elävät olennot ovat siinä mielessä viisaita, että heidän kehonsa kuroo haavat umpeen ja muokkaa niistä arpia. Osa arvista katoaa, toiset jäävät elämään - joko iholle tai sydämeen. Mulla on iholla monia, monia arpia erilaisista toilailuista: Polvessa viiden sentin viiru kerrasta, jolloin lapsena juoksin päin äidin suurta valurautaista kukkaruukkua. Käsissä palovammojen jäljet niistä hetkistä, kun patalappu on unohtunut. Pari kanin puremaa käsivarsissa, kun pupu erehtyi kohteesta hyökätessään koiran kimppuun. Nilkoissa arvet sheiveristä niiltä ajoilta, kun sen käyttö oli ensimmäisillä kerroilla hankalaa.Reidessä viiden sentin jälki siitä, kun juoksin päin naulaa ("Teippiä päälle ja takas pelikentälle!"). Lukuisia muistoja tilanteista, jotka elävät mun iholla. Joku onkin nauranut mihin mä tatuointeja tarvitsen - mähän olen jo nyt "merkattu nainen". Pikkuhiljaa noista on alkanut välittää, niidenhän sanotaan kertovan eletystä elämästä. Vaikka kyllä se kesällä vituttaa, kun ruskettunut iho on täynnä vaaleita läiskiä :D
Kehon arvet mulla eivät parane, mutta entäs sydämen haavat? Niitäkin löytyy, mutta osa niistä arvista on hävinnyt. Isän väkivaltaisuus ja alkoholismi eivät enää vaivaa, ala-asteaikojen kuuden vuoden koulukiusaaminen saa enää vain tuhahtamaan huvittuneesti. Kuitenkin noistakin asioista on jäänyt elämään tietty pelko siitä, jätetäänkö mut taas ja välitetäänkö musta vai ei. Välillä kurkkua kuristaa, kun en uskalla luottaa keneenkään. Nämäkin arvet ovat kuitenkin niitä, joiden kanssa on opittava elämään. Päivä päivältä se alkaa sujua entistä paremmin.

Silti ne arvet nostavat nytkin päätään - mä epäilen kaikkea ja kaikkia. Ihmisten motiiveja olla mun kanssa, käytetäänkö mua vain hyväksi vai pidetäänkö musta todella? Ehkä tämä on se syy miksi olen varma, että Villestäkin jää vain arpi muhun. Kuten niin monista muistakin.

muistakaa tämä //(C) weheartit.com

// (C) weheartit.com

Harhaa

Huhhuh mikä viikko, on ollu järkyttävä kiire! Alkoi siis koulu - tai siis uudet oppilaat aloittivat tällä viikolla, ja oon käyttänyt nyt tiistaista eteenpäin kaikki päivät (ja illat) heidän paimentamiseen. Ensin ollut koulussa aamusta iltapäivään ja sit vielä joka ilta tyyliin lähtenyt uusien kanssa kaljalle jonnekin :D Eilen meillä oli tän ekan viikon huipennusbileet ja oli ihan hauskaa :) Etkoiltiin tossa mun taloyhtiön kerhohuoneella ja lähdettiin sit Helsinkiin Kaivohuoneelle sinne itse bileisiin. Hitto se paikka oli täynnä!Mutta oli tosiaan ihan kivaa, vaikka jouduinki ottaa yli 20e taksikyydin sieltä kotiin -.- ei oikein noi julkiset kulkenu eikä viiden kilometrin kävely innostanut.
Vaikka tää viikko on ollut kiva, niin on silti tuntunut aika raskaalta. Jotenkin kaikkien asioiden neuvominen ja uusien oppilaiden opastus vei kaikki voimat :D Ja päivät oli pitkiä. Nyt melkein odotan, että maanantaina alkaisi normaali arki. Mulla alkaa myös työt ensi viikolla, jännittävää! Meen siis lentokentälle myymään Hesaria provikkapalkalla, jes! :D Mutta onpahan jotain duunia.

Nyt istuskelen sängyssä peiton alla läppäri sylissä ja odotan hm, kaveria (?) tänne. Ville on siis ollut mun kaveri kai 3 vuotta, mutta nyt viime aikoina ollaan ajauduttu ehkä ulos tämmösestä "normaalista kaverisuhteesta"? Tai en tiedä, ei mulla ainakaan oo tapana nukkua kenen tahansa kaverin kainalossa öitä. Jännittävää. Nyt se on junassa matkalla, täytyis vielä siivota :D ...tai sitten mä vaan kuuntelen Anssi Kelaa ja jumitan.

Oon ihastunut Anssi Kelan HARHAA-biisiin, ihan huippu! Muutenkin on tullut kuunneltua ton Nummela-levyn biisejä aika paljon - on ne vaan niin hyviä.

"”Haen vain tupakkaa"Ilkka ilmoittaa

Sulkee oven perässään

Hengittää

Laskee kymmeneen

Sitten lähtee menemään

Pysähtyy

Kätkee sormuksen

Tietää astuvansa

Harhaan

Nirvanan Stay Away

Riikka tuolissaan

Vetää hihaa ylöspäin

Seinältään

Cobain tuijottaa

Ja vain hän voi ymmärtää

Ei kukaan muu

Huone häviää

Kaikki mitä jää on

Harhaa

Hän liukuu pois

Hiljaa pois

Kauniimpaan

Maailmaan

Kuin unelmaa kaikki on 

Ja helpompaa

Mutta harhaa vaan

Harhaa vaan

Huoneessaan pimeää

Jesse yksinään

Peittää korvat käsillään

Hyräilee

Ihan mitä vaan

Kunhan huuto vanhempain

Katoaa

Lyönnit unohtuu

Todellisuus vaihtuu

Harhaan

Hän liukuu pois

Hiljaa pois

Kauniimpaan

Maailmaan

Kuin unelmaa kaikki on 

Ja helpompaa

Mutta harhaa vaan

Harhaa vaan"

kesäkuntoon vaikka väkisin

Yhä mennään alakulon aalloissa. Yritin tänään käydä kävelyllä lenkkarit jalassa, jalat teipattuina - ei saatana. Ei sitä kipua kestänyt. Oon illan nyt viettänyt oluen (paljonko tätä oikein kuluu???) ja hevosvoiteen parissa. "Lämmittää ja rentouttaa lihaksia, helpottaa lihaskipuja". En tiedä auttaako, kokeillaan. Odotan keskiviikkoa ja lääkärin soittoaikaa enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä.

Katselin tossa vanhoja kuvia, ja alakuloisuus vaan lisääntyy. Tajusin, miten paljon oon turvonnut viime aikoina. Perseestä. Oon aina ollut hoikassa kunnossa, ja nyt peili ja vaaka paljastavat jonkun toisen naisen. Kauanko oon näyttänyt näin kamalalta?

Pakko päästä treenaamaan, haluan kesällä (ja muutenkin!) olla rantakunnossa. Voinhan mä vatsalihaksia täällä kotona vääntää, mutta mikään jalkojen päällä tapahtuva urheilu ei onnistu. Täytyy varmaan kokeilla uimista, se ei rasita jalkapohjia.
Täytyy varmaan alkaa nyt miettiä tätä syömistä. Ruokavalio on tällä hetkellä samantyyppinen kuin treenatessa, nyt vaan en kuluta noita kaloreita pois. Plus pizzan syöminen on lisääntynyt<3333 Pää hajoaa, tuntuu pahalta kirjoittaa näitä asioita - se ikäänkuin tekee niistä todellisempia kuin jos ne olisi vaan mun päässä.

Tuntuu myös paskalta myös vaan valittaa. Kaverit joutuu kuuntelemaan mun kitinää koko ajan, oon pahoillani siitä. Oon normaalisti ilonen ja positiivinen tyttö, se joka hymyilee ja nauraa. Mut sillon kun mulla on huono päivä, niin se kans on huono. Oon aina ollut joko-tai -tyyppinen ihminen: kaikki tai ei mitään. Nyt on menossa toi "ei mitään" vaihe. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei huvita, istun vaan kotona ja tuijotan telkkaria. Tuntuu hankalalta keksiä, miten mä saisin itseni positiiviselle mielelle. Jostakusta se saattaa tuntua kummalliselta: etten saa itseäni kerättyä, periaatteessahan mulla on kaikki hyvin. Mutta kuten jo aikaisemmassa postauksessa sanoin, se kokoava voima on aina ollut urheilun tuoma nautinto ja vapautuminen. Nyt sitä ei ole.

Tuntuu, kuin olisin häkissä.

// (c) weheartit.com

// (c) weheartit.com

kesken tämän erän en voi pelii lopettaa

Milloin elämästä tuli suorituspainotteista? Tee, mene, hoida, hae, vie... Tuntuu, että on taas ihan liikaa asioita, joista pitäisi jaksaa välittää. Liikaa muistettavaa ja hoidettavaa. Pese pyykit, maksa laskut, lähetä työvuorotoiveet, tiskaa, korjaa auto, tee iltajumppa, päivitä blogi, palauta kirjaston kirjat..... Oon ihan kuitti, vaikka oonkin lomalla - mitä tapahtuu, kun koulu taas alkaa ensi viikolla?

Turhauttaa. Turhauttaa ihan kamalasti. Iso syy on nää jalat: kipu vaan pahenee, hyvä kun normaalit kaupassakäynnit kykenen hoitamaan. Silloinkin vaapun kuin ankka ja teinit nauraa mulle kadulla. Turhauttaa, kun paino nousee (hyi) ja mieli huutaa hikoilemaan pelikentälle. Mutta ei. En uskalla tai edes voi lähteä mihinkään, kun en saa olla jalkojen päällä - istu nyt sitten koko ajan kotona.

Kävin tänään siellä röntgenissä, verikokeissa ja tulehdusarvojen mittauksessa. Tulokset tulee ensi viikolla, niitä odotellessa. Pelottaa. En oikeastaan edes tiedä kumpi pelottaa enemmän: se, että mulla on joku näissä jalkapohjissa pahasti pielessä vai se, ettei syytä löydy? Kunhan kipu häviäisi, mä teen mitä tahansa. Pelottaa, että lääkäri toteaa tän olevan "vaan joku vamma, lepuuta niitä", kun ei se ole kahteen kuukauteen toiminut. Onko typerää toivoa itselleen jotain suurempaa vammaa, joka kenties olisi korjattavissa leikkauksella tms hoitotoimenpiteellä? En tiedä. En tiedä enää mitään. Pakko vain yrittää jaksaa hoitaa ja muistaa, tasapainotella aikataulujen ja ihmisten välillä. Yritettävä treenata vatsalihaksia, jotta kunto ei täysin romahtaisi tänä aikana kun en voi puntilla käydä. En mä voi luovuttaa. Vai voinko.

Haluun vaan hautautua kotiin, unohtaa kaikki hoidettavat asiat ja levätä.

On tässä elämässä kuitenkin myös positiivisia asioita! Nuoret pikkuleijonat voittivat lätkän MM-kultaa sunnuntaina, ja arvatkaa kuka toimittajaopiskelija pääsi haastattelemaan niitä salskeita nuorukaisia? ;) KYLLÄ. Ah, se oli huippua!

Kävin myös eilen neljän tunnin treffeillä (kai ne oli treffit?) miehen kanssa, jonka tapasin uutena vuotena. Oli huippuhauskaa, juttelu luisti ja puhuttiin _ihan oikeista asioista_. Eikä toisaalta tullut niitä hiljaisia, vaivaantuneita hetkiä. Jäi hyvä fiilis :) Pitkästä aikaa.

kuuntele tän hetken fiilistelybiisi TÄSTÄ - cheek oot ihana.

Oon mannu lattialla miettinyt miten täällä selvitään
oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää
mut oon täällä vielä
en anna pelon mua koskettaa

EDIT. unohdin kuvan - Teukka ja poika ;) muikee

Missä on mun motivaatio elämään

Otsikko sen kertoo.

Juuri nyt motivaatio kaikkeen on hukassa. Mä olen täällä aikaisemmin kirjoitellut pelaavani lentopalloa. Oon pelannut reilut viisi vuotta, ja laji on todellakin mulle ykkönen. Monia urheilulajeja on tullut kokeiltua, mutta tää on se mistä mä todella nautin. Lentis on auttanut niin monessa murheessa, toiminut terapiana ja tarjonnut vapaata aikaa omista ajatuksista - kentällä ei muista kuin pallon. Kaikki ne kerrat kun oon riidellyt jonkun kanssa, jonkun exän kanssa mennyt huonosti, isä maannut sairaalassa kuoleman partaalla, koulu mennyt huonosti, stressi painanut päälle... Kaikista noista tilanteista lentopallo on auttanut mut läpi, se on sitä aikaa jolloin mä vaan nautin adrenaliinista ja fiiliksestä.
Nyt mä olen ollut kohta kaksi kuukautta pelaamatta, koska iski paha loukkaantuminen. Päkiät ja jalkaholvit on niin kipeät, että pelkkä normaali kävely sattuu. Välillä jalat tuntuvat jo paremmilta, mutta suurimman osan ajasta mä päästelen mielessäni ärräpäitä. En mä ole edes myöntänyt, miten paljon mua tosissaan sattuu.

Tänään mä kerroin äidille tilanteesta, ja se lähetti mut suoraan lääkärille. Terveyskeskuksessa oli ihana lääkäri joka otti mut tosissaan ja tsekkaili päkiöitä. Vaihtoehtoja on monia: lättäjalkaisuus, rasitusmurtumat, jopa mahdollinen reuma. Ensi viikolla mulla on sille soittoaika ja jos (=KUN) jalat on vielä kipeinä, lähdetään ottamaan röntgenkuvia, verikokeita ja tulehdusarvoja.
Pelottaa vähän. Reuman mainitseminen sai mun niskakarvat nousemaan ja kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Onhan se toki pieni mahdollisuus, mutta mahdollisuus silti. Kenties mulla on vain rasitusvamma, mutta ei tää silti kivaa ole.

Hyi kamala kun mua itkettää kirjottaa tätä tekstiä. Itken viidettä kertaa tän vuorokauden puolella, ja jälleen kerran samasta syystä. Neljästi viikossa treenaavan ja lajiaan rakastavan on hankalaa vain istua kotona syömässä. Paino nousee, pää hajoaa ja ikävä iskee. Tosi paska fiilis.Nyt mä vaan pämppään bisseä ja kossujaffaa ja ikävöin päästä hikoilemaan.
Kaikki tuntuu muutenkin kaatuvan niskaan. Koulustressi alkaa iskeä vaikka lomaa on vielä viikko jäljellä, auto hajoaa, raskaustesti näyttää positiivista (onneksi olkoon minä) ja jalat vittuilee. Mä luhistun palasiksi enä enää tiedä, miten kerään itseni kasaan.
Ennen lentopallo kuroi haavat umpeen ja keräsi palaset ehjäksi kokonaisuudeksi, auttoi jaksamaan vaikeaa arkea - mikä sen tekee nyt, kun mun rakkaus lajiin aiheuttaa arjen hajoamisen?

miss this