Rakastan rakastua mutta rakastunko todella?

Hui kun olen hävinnyt pitkäksi aikaa! Koulukiireet on painaneet päälle hirveällä voimalla, monesti oon illalla sängyssä miettiny miten mun PITÄIS tulla kirjottaa, mut en oo silti jaksanu enää avata läppäriä. Mutta nyt mä olen täällä taas.
Viimeksi kun mä postasin, kirjotin innoissani tulevista treffeistä. No, ne oli ihan kamalat! Mentiin tosiaan käymään lasillisella. Kun se Sami tuli asemalle missä tavattiin, se halasi mua ja ajattelin että aws, onpa söpöä. Kun lopulta päästiin tuopin ääreen, mä mietin puolitoista tuntia onko se mies:
a) kännissä
b) vitun typerä
c) molempia
Ihan hirveetä. Se vaan kehuskeli omilla ryyppyreissuillaan eikä tuntunut kuuntelevan, kun mä sanoin jotain. Ei katsonut silmiin (auts mun kohdalla!) vaan katteli kattoa. Turhauttavaa. No, kun olin lähdössä, se halasi mua uudelleen ja ajattelin taas, että okei aws söpöä - kunnes mulla äkkiä oli sen äijän kieli kurkussa. Ei. Ei ei ei. Eijeijeijeijeii. Mä vihaan muutenkin kielipusuja, saati että haluaisin jonkun urpon yllättävän mut sellasella. EI. Eipä ole siitä äijästä kyllä kuulunut. Onneksi.

Tällä hetkellä tuntuu, että elämä junnaa paikoillaan. Oon juuri eronnut, ja huomaan kaipaavani läheisyyttä. Ihmistä, jonka kainalossa köllötellä ja jonka kanssa nauraa. Mä rakastan nukkua lusikka-asennossa, rakastan sitä että mulla on jonkun kädet ympärillä ja sitä, että tunnen olevani turvassa. Nyt sängyssä möllöttää vaan pandapehmolelu, se ei paljon lohduta. Suoraan sanottuna: mulla on isoiso läheisyydenkaipuu.


Läheisyydenkaipuu on mun kohdalla vähän huono juttu. Mä olen ihminen joka ihastuu tosi helposti. Valitettavan usein mä myös kyllästyn ja vaihdan ihastuksen kohdetta ihan yhtä nopeasti - kurjaa ihan oikeasti. Varsinkin niiden kannalta, joiden sydämen oon särkenyt - anteeksi.
Mulla ei ole pitkään aikaan ollut sitä ihanaa tunnetta kun masu tuntuu olevan täynnä perhosia ja koko ajan hymyilyttää. On vähän ikävä tota tunnetta. Tottakai mä viihdyin hyvin esimerkiksi Nikon kanssa, mutta se jokin vain puuttui - meillä ei klikannut niin lujaa, kuin olisi pitänyt. Vasta nyt mä huomaan, että se tunne puuttui jo alussa? Onko siis ihme, ettei se suhde kantanut pitkälle. Olen kerran ollut puolitoista vuotta parisuhteessa tottumuksen takia, enkä halua siihen enää. Silloin mä kyllä välitin miehestä, mutta seurustelu alkoi ikään kuin vahingossa: en kehdannut kieltäytyä kahvikutsuista.

Mua vähän pelottaa tää mun tosi nopea ja helppo kiintyminen. Mä takerrun ihmisiin liikaa ja liian nopeasti. Mä luulen olevani ihastunut, kunnes kahden viikon kuluttua huomaan ettei se mies kiinnostakaan mua yhtään. Mikä mussa on vikana?

Läheisyydenkaipuun lisäksi mun romanttinen mieli varmasti vaikuttaa myös. Mulla on hyvä mielikuvitus ja maalailen valitettavan usein pilvilinnoja (miksi tuuli aina vie ne pois?). Mä HALUAN olla ihastunut, joten kai mä romantisoin kaiken, mitä mun mielessä liikkuu, ja käännän ne tunteet ihastukseksi. Ihastukseksi, jota ei edes ole olemassa - mun romanttinen mieli vaan haluaisi sen toimivan. Ikään kuin itse keksisin koko ihastumis-ruletin, jotta voisin haaveilla? En tiedä ymmärtääkö tästä tekstistä yhtään mitään, vähän sekavaa kuvausta mutta laitetaan väsymyksen piikkiin. Argh.


Mä siis haluan ihastua palavasti, mutta myös huijaan itseäni olevani ihastunut. Mun mieli vaan kuvittelee kaikenlaista ylisöpöä ja alkaa rakentaa prinsessahäitä.

Mistä sitten tietää olevansa ihastunut? Kenties juuri niistä perhosista vatsassa ja siitä, että kaikki vaan klikkaa. Tällä hetkellä mä vain odottelen sitä tunnetta, joka on ollut jo pitkään poissa. Mutta kyllä se vielä tulee, mä luotan siihen.