NEVER LOSE HOPE ja glögi on nannaa

Tänään tuplapostaan. Edellinen teksti tuntui niin kurjalta ja raskaalta tilitykseltä, että pakko kirjoittaa uusi. Luin edellistä tekstiä läpi uudelleen ja uudelleen, käsi hakeutui hiirelle ja meinasin klikata "poista"-nappia. En kuitenkaan klikannut deleteä, vaikka edellinen teksti olikin jäätävää valitusta. Joka ei kiinnosta ketään.

Mä kirjoitan blogia, jotta saan omat ajatukset järjestykseen. Mä oon ihminen, joka ylianalysoi kaikkea - tää on mulle tapa saada ajatukset "paperille". Silti olisi kiva, jos joku näitä lukisi (tämä lienee jokaisen bloggaajan haave). Mistä siis kirjoittaa? Mikä mun elämässä voisi olla sellaista, joka kiinnostaisi ketään? En tiedä.

Nyt mä istun taas glögimuki kädessä mun ihanan pienen ruokapöydän ääressä, läppärin alalaidassa nököttää Wordin kuvake muistutuksena siitä, mitä mun pitäisi tehdä - kouluhommia. Mulla on tuhat ja yksi tekstiä, jotka pitäisi kirjottaa puhtaaksi. Pitäis myös kuvata pari kuvaa henkilökuvauksen tunneille. Ei vaan onnistu. Plääh, miten on niin paljon helpompaa kirjottaa tänne tajunnanvirtaa kuin noita hemmetin lehtijuttuja? Mä todella tykkään mun koulusta, ja mä oikeasti haluan toimittajaksi. Tiedän olevani hyvä tällä alalla, tiedän tän olevan mulle juuri se oikea työ. Joskus tää silti puuduttaa tosi pahasti. Onneksi mä tiedän, että tää on ohimenevää. Kyllä mä pian taas innostun.
Tai sitten en - Emilia-kämppis tuli kotiin ja huhuili jo ovelta, että oli käynyt vuokraamassa leffan ja ostamassa jäätävästi karkkia. "Haluutko kattoo mun kaa?" Apua! Houkutus on suuri.

Oon tosi ylpee itestäni - sain vihdoin ja viimein laitettua ton seinätarran paikoilleen. Ei se kyllä ihan suoraan menny :D Mutta samapa tuo - yhtä vino kuin asunnon omistaja!

Vanhassa blogissa mulla oli tapana listata "Päivän positiiviset". Jatketaan perinnettä.
Tämän päivän positiiviset:
1. Glögi on hyvää, ja joulukinkut ovat jo kaupoissa <3
2. Mulla on huippukämppis!
3. Kävin sunnuntaina kirjamessuilla, mukaan tarttui pino hyviä kirjoja joiden pariin syventyä. Kysymys kuuluu, mihin mä saan ne tungettua? Kirjahylly natisee ja romahtaa pian.



EDIT. Olin ahkera ja sain 6000 merkin henkilöjutun kirjotettua - hyvä minä! 

epäluottamus ja viha kulkevat käsi kädessä

Luottamus.

Asia, jonka syntymiseen saattaa kulua kauan aikaa. Valitettavasti luottamuksen voi rikkoa sekunnissa. Se räsähtää rikki ja hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi.

Tätä on tosikaveruus - Juho kesytti
mun luonnonkiharat.

Mulla on eräs hyvä ystävä, Juho nimeltään. Olemme tunteneet vuosia - lukeneet yhdessä ylioppilaskirjoituksiin (siis istuttiin kirjastossa ja juteltiin), lohduttaneet toisiamme sydänsuruissa, nauraneet, olleet viihteellä... Monia hyviä muistoja.
Vuonna 2012 päädyin parisuhteeseen Juhon hyvän ystävän Jannen kanssa. Alkoi KolmenKopla, teimme tuhansia asioita yhdessä. Myös Juho löysi saman vuoden kesällä itselleen tyttöystävän, Teijan. Itse olen eronnut jo yli vuosi sitten Jannesta, mutta Juho on tähän päivään asti seurustellut Teijan kanssa. Pari oli jopa kihloissa. Janne on molempien ystävä, itse en ole eksääni tekemisissä, sillä eromme oli aika hm, hankala ja riitaisa. Juttu päättyi siihen, kun Janne kävi muhun käsiksi.

Eilen illalla sain viestin Juholta. Eksäni Janne oli jostain saanut päähänsä, että olen pettänyt häntä Juhon kanssa silloin, kun vielä seurustelimme. Siis yli vuosi sitten. Vastaavasti Juho olisi tässä tilanteessa pettänyt tyttöystäväänsä Teijaa. Janne oli kertonut epäilyistään Teijalle, joka oli suuttunut. Yhdessä nämä valopäät päättivät kostaa - tuloksena seksiä.

Nyt istun kotona glögimuki kädessä ja pohdin tilannetta. Teija kävi äsken luonani kahvilla ja kertoi pettäneensä Juhoa tämän parhaan kaverin kanssa. Mun eksän kanssa. Tuossa se istui ja valitti siitä, miten on sotkenut kaikki asiat ja miten Juho vihaa häntä nyt. En ihmettele, sillä niin vihaan minäkin.

Olen aina ollut tukena Teijan elämässä. Kuunnellut valituksia, tukenut stressin painaessa hänet kasaan, herännyt yöllä Teijan soittaessa hädissään. Hyppäsin joskus aamuyöllä autoon ja ajoin parinkymmenen kilometrin päähän Teijan luokse, kun sillä oli paniikkikohtaus. Vaikka en alusta asti tykännyt tästä tytöstä yhtään, hänestä tuli hyvä ystävä johon luotin. Mä olin se, joka ei hylännyt tätä ihmistä ikinä, vaikka muut kävelivät sen elämästä ulos. Mä olin se kallio, johon se pystyi luottamaan. Ja silti tämä sama ihminen uskoo eksäni suoltamaa paskaa ja pettää sekä minun että poikaystävänsä luottamuksen.

Pahinta tässä on se, ettei se narttu pyytänyt edes anteeksi. Se tulee mun kotiin valittamaan erostaan (siihenhän tämä tilanne toki johti), syyttää mua siitä miten mulla on suhde Juhon kanssa, itkee mun sängyllä ja lähtee sitten ovet paukkuen menemään. Ei yhtään anteeksipyytävää sanaa, katsetta tai elettä. Ei, vaikka kerroin miten kurjalta tilanne mustakin tuntuu. Ex on ex, ei mua kiinnosta kuunnella miten kaveri on pannut se kanssa. Mä en voi uskoa, että oon tässä tilanteessa.

Tyhjä olo.

Miten tärkeästä ihmisestä tulee äkkiä yhdentekevä.

Miten luottamus häviää näin nopeasti.

parisuhdeongelmat seuraavat minua päivittäin

Hyvää alkanutta viikkoa, alle kaksi kuukautta jouluun! Ihanaa<3

Helsingin maanantai on sateinen ja harmaa. Samanlainen on kirjoittajan mieliala. Turhauttaa. Kuten kerroin edellisessä (ensimmäisessä) postauksessa, seurustelen armeijaa käyvän Nikon kanssa. Viime aikoina suhde on ollut hieman hm, vaikeuksissa? Ollaan vaan kiukuteltu toisillemme, riidelty ja huudettu. Itkuakin on mahtunut mukaan. Miksi näin? En osaa sanoa. Oma olo on jotenkin koko ajan turhautunut ja olen huonolla tuulella. Toisessa tuntuu ärsyttävän kaikki: katseet, eleet, sanat, mielipiteet, tapa koskea... Ja kun turhauttaa, alkaa turhauttaa se että turhauttaa. Ja vitutus onkin sitten kaksinkertainen.

Mikä tähän on johtanut? Alammeko nyt, puolen vuoden seurustelun jälkeen, palautua kuherrusajasta normaaliin arkeen, eikä homma enää toimikaan? En tiedä,mutta osasyy on varmasti se, että olen ihastunut toiseen mieheen.
Mies on urheilija, liikunnallinen, hauska, söpö, nauravainen... Tutustuin mieheen baarissa joku aika sitten, ja alkoi tiivis yhteydenpito tekstarein. Olemme nähneet useaan otteeseen, ja mies vaikutti myös kiinnostuneelta minusta. Olen ihminen,joka ihastuu supernopeasti mutta myös kyllästyy äkkiä. Niin taisi olla tämä mieskin. Muutaman viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen välimme ovat viilenneet, emmekä enää juuri ole tekemisissä. Asiaan saattaa vaikuttaa se,että tunnustin tunteeni miehelle. Tämä ei ikinä reagoinut asiaan, vaikka joskus aiemmin tunnusti minulle olevansa kiinnostunut minusta. Miehen tämänhetkisistä tunteista en tämän välirikon takia tiedä. Oma ihastukseni alkaa olla menneen talven lumia, joskus iltaisin tulee ajateltua tätä toista miestä. Enää hän ei kuitenkaan pyöri mielessä jatkuvasti - onneksi! Onneksi mitään sen vakavampaa ei ehtinyt tapahtua. Ennen lauantaiyötä.

Oltiin poikaystäväni Nikon ja yhden kaverin kanssa baarissa, oli tosi hauskaa ja vietimme paljon aikaa tanssilattialla. Lähdin jossain välissä käymään vessassa ja jätiin lompakon ja kännykän miehen hoiviin. Mitä kohtaankaan tullessani takaisin vessasta? Mies selaa puhelintani itkien. Niko luki kaikki viestini, jotka olin lähettänyt ulkopuoliselle ihastukselle: sen pienen flirttailun, turhautuneen valituksen....ja tunnustuksen siitä,että olen ihastunut. Riitahan siitä tuli.
Eilen saimme asian sovittua joten kuten. Mies uskoi kun sanoin,ettei välillämme tapahtunut mitään (useiden "Sä oot ihan varmasti pannu sitä,en usko ettet olis!!11!!1"-purkausten jälkeen), ja minä lupaan yrittää antaa anteeksi luottamuksen pettämisen. Mies tunnusti myös stalkanneensa tietokoneeni läpikotaisin (oletettavasti myös tämän blogin,mut Niko oma on sun ongelmas..).

En tiedä mitä ajatella. Olo on vaa tyhjä. Se ääliö tosissaan luki mun viestit. Okei, en itsekään kertonut ihastumisesta,mutta luotin sen olevan ohimenevä - kaikki ne on ohimeneviä. Tämä ei ollut poikkeus. Eikö parisuhteessa ole ihan normaalia ihastua kolmanteen osapuoleen? On kai, ja mielestäni se on ihan OK kunhan asia ei mene sen pidemmälle.

Mutta opimmeko enää luottamaan toisiimme? Saammeko suhteen kasaan - tilaan,jossa tämä ei ole pelkkää tappelua? En tiedä.

-marjo

Ensimmäinen blogiteksti

Otsikko on mielikuvituksellinen, tiedän.

Tabula rasa - tyhjä taulu. Sitä tämä blogi on mulle. Täysin uusi, puhdas muistikirja elämään. Mulla on olemassa vanha blogi, mutta halusin uuden. Vanhaan alkoi tuntua hankalalta kirjoittaa: liikaa ihmisiä, joiden takia täytyi sensuroida. En jaksa sellaista. Mutta toisaalta, en myöskään halua loukata ketään.

Tervetuloa!
Kuka minä olen? Olen 20-vuotias toimittajaopiskelija Helsingistä. Asun soluasunnossa itseäni vuotta nuoremman Emilian kanssa. Äiti ja 17-vuotias veli asuvat Vantaalla, isä Järvenpäässä. Seurustelen tällä hetkellä, olen inttileski vielä 72 aamua. Nikon kanssa tuli juuri sunnuntaina 6kk täyteen.

Mitä blogini käsittelee? Elämää. Rehellistä arkea, johon kuuluvat sydänsurut, murheet, toiveet, ihastumiset, vihastumiset. Uusi blogi jatkaa siitä mihin vanha jäi: haluan kasvaa vahvemmaksi, nauttia elämästä, oppia luottamaan.. Tavoitteet ovat siis listattuna.

Miksi haluan saavuttaa juuri nämä tavoitteet? Olen läheisyysriippuvainen, takertuja, sitoutumiskammoinen, en osaa luottaa. Takana on hurja lapsuus, jota hankaloittivat isän alkoholismi ja väkivaltaisuus. Niistä asioista alan päästä yli, mutta isä ei vieläkään tee elämää helpommaksi: hän on vakavasti sairas. Joka päivä eletään veitsenterällä. Haluan oppia elämään, päästä irti ongelmista ja peloista.

Uuden blogin aloittaminen on hankalaa. Pitäisi saada ihmiset kiinnostumaan ja kertoa itsestään. Tuntuu kuitenkin typerältä vain listata tähän asioita.

Suurin murhe koskee tällä hetkellä (kuten aina) rakastumista, rakkautta ja ihmissuhteita. Mistä tietää olevansa onnellinen? Usein tunnen oloni tyytyväiseksi, mutta silti tuntuu kuin jotain puuttuisi. Tavoittelen kuuta ja tähtiä taivaalta - osaanko olla tyytyväinen siihen, mitä jo on? En tiedä. Tervetuloa mukaan matkalle ottamaan asiasta selko.