mutakakku on kaveri

Ajattelin tänään olla ahkera ja siivota vaatekaapin ja keittiön astiakaapit. Mutta koska siivoaminen on tylsää, päätin siirtää sen huomiselle ja sen sijaan tehdä jotain kivempaa: mutakakun! Rakastan leipomista ja ruuanlaittoa (kokin tytär..) ja oon siinä jopa ihan hyvä, mutta ei ole nyt yksin asuessa oikein tullut varsinkaan leivottua. Syy tähän on meidän keittiö, jossa ei mahdu tekemään mitään -.- Liian vähän pöytätilaa, ärsyttävää! Inhoan myös meidän uunia, joka paistaa kaiken (siis _kaiken_) ihan vituralleen. Pakastepizzatkin yhdestä kohtaa raakoja ja toisesta palaneita, vaikka niitä kuinka kääntelis paiston aikana. Huoh. Tänään mä kuitenki halusin jotain hyvää, joten... Plus mutakakku on superhelppo tehdä, koska ainekset löytyy kaapista aina. Ja se on vanilijajätskin kanssa sairaan nannaa! ^____^

rakas, joku 20vuotta vanha mutta tunnollinen sähkövatkain!

Vuoka pääsi ensikokeiluun!

.........ja vituiksihan se meni. perkeleen uuni ;(
mut maistuu oikein hyvältä!^___^ ei se ulkonäkö....

Länttäsin päälle vielä vanilijajätskiä ja kaapista löytynyttä vadelmahilloa, kylkeen lasi maitoa, kynttilät sytytettynä ja kaverina hyvä kirja - hyvän illan resepti.

PS huomaako, etten oo tottunut kuvaaja?

pikkuveli on mun sankari

Hyvää päivää maailma, en oo kuollut vaikken ookaan hetkeen kirjoittanut. Taas. Ennen lomaa oli ihan kamala kiire koulujuttujen kanssa, ja reilun viikon olin sit äitillä joulun vietossa _ilman tietokonetta_!!! :o En käyny koneella kertaakaan, mikä oli ihan tietoinen juttu. Facebookin tsekkasin kännykällä, mut tietokoneelle istuminen olisi pakottanut mut tsekkaamaan koulun sähköpostin, ja sitä en lomaillessa halunnut tehdä.

Meillä meni joulu ihan rauhallisesti, hengailtiin vaan ja syötiin hyvää ruokaa :) Aattona heräsin jo 6 kinkkuvahdiksi, sillä äiti lähti töihin aamuvuoroon. Oli ihana hipsutella villasukat jalassa kinkuntuoksuisessa kämpässä, lukea aamun rauhallisina tunteina hyvää kirjaa ja laitella vielä paikkoja kuntoon. Love it. Se herättikin mussa halun nousta aikaisin silloinkin, kun ei tarvitsisi. Aamutunteina saa niin paljon enemmän aikaiseksi kuin myöhemmin päivällä pitkiksi venähtäneiden yöunien jälkeen - ainakin mun mielestä. Lisäksi tosiaan rakastan tota aamujen rauhaa ja kiireettömyyttä :)

Mitäpä muuta on tapahtunut? Ei juuri mitään, aika hiljaiseloa. Eilen tulin omaan kotiin sieltä äipän luota, aloin kaivata omaa rauhaa. Vaikka tykkään mun perheestä, liika on liikaa yhdellä kertaa :D Nautinkin nyt kun saan vaan olla yksin. Olisi monia, monia kavereita joita pitäisi nähdä, mutta.. haluun olla pari päivää ihan rauhassa :) Huomenna tosin on uudenvuodenaatto, joten sillon täytyisi varmaan sosialisoitua. Suunnitelmat tosin ovat vielä ihan auki - tuntuu, että porukka on hukassa. Kukaan ei oikein oo pyytänyt mua minnekään eikä toisaalta vaikuttanut innostuneelta, kun olen kysellyt muiden suunnitelmia? Saa nähdä..

kännykkälaatu, pahoittelen!

Tänään käytiin myös hakemassa pikkuveljelle frakki sen vanhojentansseihin keväällä ^____^ kamala kun se oli ison ja aikuisen näkönen! Mun pieni 17-vuotias räppäriveljeni, joka normaalisti kulkee t-paidassa ja farkuissa, koon 47 skeittareissa ja Troll face-paita päällä! Se oli niin eri näkönen frakissa, mut kamalan söpö! Oli pakko näpätä valokuva, vaikka Markus vastustelikin! Se varmaan kuristaisi mut, jos tietäisi mun laittaneen tän tänne... :D
Ihana, ihana pikkuveli! Vaikka se on mua 3 vuotta nuorempi, se katselee mua korkeuksista ja halutessaan voisi nostaa mut kaapin päälle tai roikkumaan naulakosta. Viimeksi toissapäivänä se kiusasi mua siitä, miten pätkä (171,5cm!) mä muka olen :D Minkä mä sille voin, jos toinen on syöny liikaa puuroa.

Musta on ihan huippua, että ollaan sen kanssa hyvissä väleissä. Mun mielestä on aina harmi, jos sisarukset ei tuu toimeen keskenään. Me ollaan Markuksen kanssa oltu pienestä asti paljon tekemisissä - leikittiin aina yhdessä. Äiti sanoi mun jopa joskus 4-vuotiaana lyöneen jotain itseni ikäistä poikaa, joka härnäsi Markusta.
Oli meilläkin tottakai se perinteinen murrosikäisten tappeluaika muutama vuosi sitten, kun molemmat alkoi aikuistua ja se lasten välinen tunneside hävisi. Alettiin vähän erkaantua, mutta nyt ollaan saatu hommat sujumaan. Erkaantumiseen vaikutti paljon mun muutto toiselle paikkakunnalle, kun olin 16 ja Markus 13. Kun tulin viikonloppuisin käymään mutsilla, se saattoi huutaa että "mitä vittua sä täällä teet, ei tää oo sun koti?!". Äidin mukaan se purki ikäväänsä siten, koska toisaalta kyseli aina millon tuun kotiin. Vuosien aikana tilanne on tosiaan onneksi parantunut, vaikka Markus vieläkin kyselee mun kyläillessä äidin luona, että "ethän sä vaan jää yöksi?". :D Silti se usein on käynyt kaivamassa mun peiton ja tyynyn esiin sohvalleen, missä mä äidin luona ollessa nukun. Aws. Tykkään myös siitä, että se itsekin ehdottaa tekemistä. Mennääks ajelee, tai katotko mun kanssa jonkun leffan. Ihan parasta. Meidän huumorit osuu yksiin (suurimmaksi osaksi ainakin!) ja tykkään todella jutella veljen kanssa ihan _oikeistakin_ asioista. Tolla isolla pienellä veljellä on todella fiksuja ajatuksia elämästä ja maailmasta - oon niin ylpeä siitä.

joskus on kyllä ollut tälläinenkin olo! Mutta loppujen lopuksi alempi kuva
kertoo kaiken.
//  (c) weheartit.com

yes.  // (c) weheartit.com

Rakastan rakastua mutta rakastunko todella?

Hui kun olen hävinnyt pitkäksi aikaa! Koulukiireet on painaneet päälle hirveällä voimalla, monesti oon illalla sängyssä miettiny miten mun PITÄIS tulla kirjottaa, mut en oo silti jaksanu enää avata läppäriä. Mutta nyt mä olen täällä taas.
Viimeksi kun mä postasin, kirjotin innoissani tulevista treffeistä. No, ne oli ihan kamalat! Mentiin tosiaan käymään lasillisella. Kun se Sami tuli asemalle missä tavattiin, se halasi mua ja ajattelin että aws, onpa söpöä. Kun lopulta päästiin tuopin ääreen, mä mietin puolitoista tuntia onko se mies:
a) kännissä
b) vitun typerä
c) molempia
Ihan hirveetä. Se vaan kehuskeli omilla ryyppyreissuillaan eikä tuntunut kuuntelevan, kun mä sanoin jotain. Ei katsonut silmiin (auts mun kohdalla!) vaan katteli kattoa. Turhauttavaa. No, kun olin lähdössä, se halasi mua uudelleen ja ajattelin taas, että okei aws söpöä - kunnes mulla äkkiä oli sen äijän kieli kurkussa. Ei. Ei ei ei. Eijeijeijeijeii. Mä vihaan muutenkin kielipusuja, saati että haluaisin jonkun urpon yllättävän mut sellasella. EI. Eipä ole siitä äijästä kyllä kuulunut. Onneksi.

Tällä hetkellä tuntuu, että elämä junnaa paikoillaan. Oon juuri eronnut, ja huomaan kaipaavani läheisyyttä. Ihmistä, jonka kainalossa köllötellä ja jonka kanssa nauraa. Mä rakastan nukkua lusikka-asennossa, rakastan sitä että mulla on jonkun kädet ympärillä ja sitä, että tunnen olevani turvassa. Nyt sängyssä möllöttää vaan pandapehmolelu, se ei paljon lohduta. Suoraan sanottuna: mulla on isoiso läheisyydenkaipuu.


Läheisyydenkaipuu on mun kohdalla vähän huono juttu. Mä olen ihminen joka ihastuu tosi helposti. Valitettavan usein mä myös kyllästyn ja vaihdan ihastuksen kohdetta ihan yhtä nopeasti - kurjaa ihan oikeasti. Varsinkin niiden kannalta, joiden sydämen oon särkenyt - anteeksi.
Mulla ei ole pitkään aikaan ollut sitä ihanaa tunnetta kun masu tuntuu olevan täynnä perhosia ja koko ajan hymyilyttää. On vähän ikävä tota tunnetta. Tottakai mä viihdyin hyvin esimerkiksi Nikon kanssa, mutta se jokin vain puuttui - meillä ei klikannut niin lujaa, kuin olisi pitänyt. Vasta nyt mä huomaan, että se tunne puuttui jo alussa? Onko siis ihme, ettei se suhde kantanut pitkälle. Olen kerran ollut puolitoista vuotta parisuhteessa tottumuksen takia, enkä halua siihen enää. Silloin mä kyllä välitin miehestä, mutta seurustelu alkoi ikään kuin vahingossa: en kehdannut kieltäytyä kahvikutsuista.

Mua vähän pelottaa tää mun tosi nopea ja helppo kiintyminen. Mä takerrun ihmisiin liikaa ja liian nopeasti. Mä luulen olevani ihastunut, kunnes kahden viikon kuluttua huomaan ettei se mies kiinnostakaan mua yhtään. Mikä mussa on vikana?

Läheisyydenkaipuun lisäksi mun romanttinen mieli varmasti vaikuttaa myös. Mulla on hyvä mielikuvitus ja maalailen valitettavan usein pilvilinnoja (miksi tuuli aina vie ne pois?). Mä HALUAN olla ihastunut, joten kai mä romantisoin kaiken, mitä mun mielessä liikkuu, ja käännän ne tunteet ihastukseksi. Ihastukseksi, jota ei edes ole olemassa - mun romanttinen mieli vaan haluaisi sen toimivan. Ikään kuin itse keksisin koko ihastumis-ruletin, jotta voisin haaveilla? En tiedä ymmärtääkö tästä tekstistä yhtään mitään, vähän sekavaa kuvausta mutta laitetaan väsymyksen piikkiin. Argh.


Mä siis haluan ihastua palavasti, mutta myös huijaan itseäni olevani ihastunut. Mun mieli vaan kuvittelee kaikenlaista ylisöpöä ja alkaa rakentaa prinsessahäitä.

Mistä sitten tietää olevansa ihastunut? Kenties juuri niistä perhosista vatsassa ja siitä, että kaikki vaan klikkaa. Tällä hetkellä mä vain odottelen sitä tunnetta, joka on ollut jo pitkään poissa. Mutta kyllä se vielä tulee, mä luotan siihen.

Treffipaniikki iskee just N-Y-T

Apua.

Oon lähdössä treffeille. Nyt. Pitäisi puolen tunnin päästä olla Pasilan asemalla tapaamassa tätä deittiä. Pelottaa!
Tapasin tän pojan, Sami nimeltään, lauantaina baarissa. Olin tanssilattialla kaverini Juhon kanssa, ja Juhon löytäessä jonkun kisun tanssitettavaksi mä jäin yksin. Joku ällötys kävi "suoraan kiinni" - eli alkoi kähmiä. Mä kirjaimellisesti syöksyin tähän Samiin kiinni - nappasin sitä kädestä ja laitoin sen pyörittää mua :D Se ällötys hävisi siitä taustalta ja mä jatkoin tanssia Samin kanssa. Tanssittiin pari biisiä,jonka jälkeen mä kiitin sitä kohteliaasti avusta. Sami totesi ilon olleen sen puolella ja toivoi, että nähtäisiin vielä. No, kun mä tunnin päästä näin sen olevan narikassa lähdössä, mä raapustin numeroni lapulle (onneksi toimittaja ei ikinä lähde kotoa ilman kynää ja muistivihkoa!) ja kävin tyrkkäämässä sen lapun Samin käteen: "Mä en ikinä tee näin ja tää on typerää mut tässä ja nyt mä lähden ennen kuin nolaan itseni entistä pahemmin."  Itsevarma repliikki, eh...?
Joka tapauksessa tuntia myöhemmin Sami tekstasi ja nyt me ollaan menossa lasilliselle. Jännittää! En oo käyny "treffeillä" aikoihin. Mietin myös, että toivottavasti Sami ei pety muhun : tavattiin kuitenkinn baarissa, joten en tiedä kuinka päissään se oli. Entä jos se muistaa mut ihan eri näköisenä (lue:seksikkäämpänä)? Shit. Nyt tekisi taas mieli soittaa ja perua koko juttu.

Miten mä oon monissa paikoissa äänekäs ja rääväsuu, mutta tälläsissä asioissa onnettoman ujo? 

Pitäkää peukkuja, nyt mä syöksyn ovesta ulos!